”Raihnaiset ja vammaiset ihmiset ovat enemmän Jumalan kuvia kuin terveet” väittää Antti Nylén Kotimaa-lehdessä YK:n päivänä. Hän viittaa viinalta ja virtsalta haisevaan mieheen, jonka kasvoista puuttuu puolet. Olen itsekin törmännyt mieheen vuosi sitten Mikonkadulla. Vasemman posken tilalla on musta, verestävä aukko.
”Heissä näkyy inkarnaation epäonnistuminen. Kun Jumala tuli lihaksi, tapahtuu kompromissi, josta muun muassa kuolevaisuus ja haavoittuvuus kertovat. Mitä paremmin nuo merkit näkyvät, sitä paremmin voidaan käsittää inkarnaation jumalallinen alkuperä”, jatkaa Nylén.
Jesaja kuvaa kärsivää Herran palvelijaa: ”Hyljeksitty hän oli, ihmisten torjuma, kipujen mies, sairauden tuttava, josta kaikki käänsivät katseensa pois. Halveksittu hän oli, me emme häntä minäkään pitäneet.” (Jes 53).
_ _ _
Nylénin tuore kirja Kolme pyhää käsittelee ensimmäistä kirkon marttyyriä Stefanusta, sotapäällikköä ja hereetikkona poltettua Jeanne D’Arcia ja Jumalan pientä köyhää Franciscusta – josta Kuopion piispa Jari Jolkkonen valmistelee parhaillaan TV-dokumenttia. Kaikille kolmelle on Nylénin mukaan yhteistä, että he joutuivat vahvojen näkemystensä vuoksi kahnauksiin virallisen kirkon kanssa. He eivät tyytyneet matalan profiilin pehmenneltyyn ja poliittisesti korrektiin sanomaan.
_ _ _
Jeesus lupasi omille seuraajilleen ”Ei ole palvelija herraansa suurempi. Jos minua on vainottu, vainotaan teitäkin.” (Joh 15:20).
Jeesuksen sanat heijastavat varhaisten kristittyjen asemaa juutalaisuudessa, kun he uskoivat ylösnousseen Herransa olevan luvattu Messias, Kristus. Jeesuksen lähettämistä apostoleista tuli veritodistajia.
Paavali kuvaa useissa kohdissa kirjeissään kohtaamansa vainoa ja ahdistuksia: ”Me olemme kaikin tavoin ahtaalla, mutta emme umpikujassa, neuvottomia, mutta emme toivottomia, vainottuja, mutta emme hylättyjä, maahan lyötyjä mutta emme tuhottuja. Me kannamme aina ruumiissamme Jeesuksen kuolemaa, jotta myös Jeesuksen elämä tulisi meidän ruumiissamme näkyviin. Me tosin elämme, mutta meidän annetaan Jeesuksen tähden alituisesti alttiiksi kuolemalle, jotta myös Jeesuksen elämä tulisi näkyviin kuolevaisessa ruumiissamme.” (2 Kor 4:8-11).
Paavali jakaa syvän kohtalonyhteyden kärsivän Kristuksen kanssa. Hän on Kristuksessa ja siksi Kristuksen kärsimykset tulevat myös hänen osakseen. Samalla hän toivoo tulevansa osalliseksi samanlaisesta kunniasta ja viimein ylösnousemuksesta kuin Kristus.
Paavali ajattelee, että Kristuksen evankeliumin valo osoittaa koko voimansa, kun evankeliumin viejät ovat itse heikkoja saviastioita. Siksi evankeliumin voima ei ole peräisin apostoleilta vaan Lähettäjältä, itseltään Kristukselta.
_ _ _
Paavalin autenttinen ajatus vainoista on aikojen saatossa voinut myös vääristyä niin, että kärsimykset ilman muuta jalostavat ja korottavat kristittyjä, jopa niin, että kärsimystä ja marttyyriota on alettu varta vasten tavoitella. Tämä tuskin kuitenkaan on Paavalin ajatus. Joskus taas kristityn tai kirkon kohtaamat vastoinkäymiset tai muiden ymmärtämättömyys saatetaan tulkita marttyyrikuvaston kautta, vaikka kyse olisi kristittyjen itsensä vääränlaisesta suhtautumisesta tai toiminnasta. Siksi marttyyrin viittaa ei pidä pukea itse päälleen kovin herkästi.
Joka tapauksessa kirkon ensimmäisten vuosisatojen vainotut ja marttyyrit olivat perusta kirkon kasvulle. Ehkä tästä syystä kristillinen kirkko levisi niin vahvasti. Vainottujen rohkeus ja pitäytyminen uskossaan vakuuttivat monet. Kynttilän liekki näkyy kirkkaimmin pimeässä – keskipäivän valiossa se näkyy huonosti. Samoin usko ja hurskaus, korostuvat vaikeuksien keskellä. Sikisi kristityt ottavat juuri pimeimpinä aikoina halukkaasti Kristuksen evankeliumin valon voimakseen. Heihin pätee Paavalin ajatus: olemme ahdingossa mutta emme umpikujassa.
_ _ _
Toisinaan vainojen sijasta voi olla kyse kulttuurisen hegemonian ylivallasta ja kristittyjen näkökulman jäämisestä alakynteen. Tällainen tilanne on esimerkiksi silloin, kun talouden ylivalta tai arvojen murros häivyttävät alleen evankeliumin äänen. Syrjään jäävät Jumalan asema kaiken hyvän lähteenä, luomakunnan pyhyys, avioliitto ja perhe, pyhäpäivän vietto. Aiemmin pyhät asiat alistetaan jatkuvalle talouden kasvulle sekä ihmisen itsekkyydelle ja ahneudelle.
kristittyihin kohdistuva paine ei ole vain jossain kaukana. Yhdenmukaistavaa painetta kohdistuu kristittyihin myös kristinuskon perinteisesti vahvoilla alueilla Länsi-Euroopassa, missä maallistuminen on johtanut kristinuskon ja kirkkojen heikkenemiseen.
Kyse ei ole vainojen kaltaisesta, väkivaltaisesta uskon pois juurimisesta. Sen sijaan kyse on pehmeämmästä vaikutuksesta ja myös tietoisesta vaikuttamisesta, jonka seurauksena yhä useammat alkavat vieraantua uskostaan.
Varsinainen väkivaltainen vaino ei yleensä onnistunut hävittämään uskoa ja kirkkoa. Päin vastoin, usko ja luottamus Jumalaan antoivat voimaa vainojen alla. Mitä enemmän kirkkoa lyötiin, sitä sitkeämmin kristityt pitivät toivostaan kiinni. Vanhastaan on sanottu, että marttyyrien veri on siemen. Tästä siemenestä on versonut eri aikoina uutta, elinvoimaista kristillisyyttä. Sen voima on kantanut näihin päiviin asti.
_ _ _
Maallistuneen yhteiskunnan lupaus on maanpäällinen taivas. Se on saanut monien mielissä kristinuskon näyttämään turhalta ja aikansa eläneeltä.
Viimeisten sadan vuoden kehitys on kuitenkin nyt viimeistään osoittanut, ettei ihmisen korottaminen jumalaksi johda hyvään. Hyvinvoinnin ja talouden jatkuvan kasvun kääntöpuolena on luonnon kiihtyvä tuho, samalla kun luonnonvaroja käytetään yli luonnon kestokyvyn. Kehitys, jonka oli määrä tuottaa ikuinen hyvinvointi, uhkaakin koko planeetan elämää jo muutaman sadan vuoden horisontissa samalla kun ilmasto kuumenee ja monet elinympäristöt muuttuvat elinkelvottomiksi.
_ _ _
Apostoli Paavalin sanoin ”Koko luomakunta odottaa hartaasti Jumalan lasten ilmestymistä. … Luomakunnalla on kuitenkin toivo, että myös se pääsee kerran pois katoavaisuuden orjuudesta, Jumalan lasten vapauteen ja kirkkauteen. Me tiedämme, että koko luomakunta yhä huokaa ja vaikeroi synnytystuskissa. Eikä vain luomakunta, vaan myös me, jotka olemme ensi lahjana saaneet omaksemme Hengen, huokailemme odottaessamme Jumalan lapseksi pääsemistä, ruumiimme lunastamista vapaaksi.” (Room 8:19-23)
Ehkä tässäkin hiljaisessa huokauksessa, Jumalan luoman elämän vainossa, marttyyrien veri on siemen. Metsän eläinten, merten kalojen ja taivaan lintujen sekä monien hyönteisten kuollessa me alamme pysähtyä ja nähdä todellisuuden uusin silmin. Me ihmisetkään emme nimittäin ole irrallaan muusta luomakunnasta vaan osa sitä ja siten osallisia myös samasta kärsimyksestä, joka kohtaa koko luomakuntaa.
”Maallistuneen yhteiskunnan lupaus on maanpäällinen taivas.”
Eikö se ole myös Raamatun lupaus. Sitä ainakin apostolit odottivat, mikä käy ilmi Roomalaiskirjeen jakeesta 8:1, joka kuuluu: ”Niin ei nyt siis ole mitään kuolemantuomiota niille, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa, ei lihan mukaan vaeltaville, vaan Hengen.”
Kirkko on onnistunut tehokkaasti hävittämään apostolin sanoman kääntämällä kuolemantuomion kadotustuomioksi. Kun apostoli kertoo maallisesta tapahtumasta, jota odotti elinaikanaan, niin kirkon Ut:n käännös kääntää lukijan katseen tuonpuoleiseen.
Otin asian esiin, kun piispa lainasi Roomalaiskirjeen 8 lukua. Lainaan toista kohtaa, joka tulee ymmärrettäväksi, kun pitää ensimmäisen jakeen mielessään: ”Jumalan lapseksi pääsemistä, ruumiimme lunastamista vapaaksi.”
Mutta hups, taas kirkko mokaa. Lisätään jakeen 23 loppuun kummallinen sana vapaus, jotta kirkon teologia vaikuttaisi uskottavalta.
Jakeen loppu kuuluu sanatarkasti: ”lapseutta odottaen, ruumiimme lunastusta.” No niin, nyt jakeen loppu sopii apostolin sanomaan, siis siihen, että hän odotti ruumiinsa lunastusta Jeesuksen tullessa takaisin, pelastamaan vainoista ja ahdistuksesta.
Jos Jeesus olisi tullut takaisin apostolin elinaikana, niin Jumalan lupaus uudesta maailmasta olisi toteutunut. Nyt se edelleen odottaa. Samoin pelastus odottaa, pelastuksen päivä. Tässä on ongelma. Pelastus, tempaaminen vihollisen käsistä, vaatii toteutuakseen, että Jeesuksen omia vainotaan. Missä he siis ovat, kun länsimaissa ketään kristittyä ei uhkaa yhtään mikään? Tunnetaanko edes Jeesuksen vähimpiä veljiä ja siskoja? Ei, minkä pystyy huomioimaan kansojen tuomiosta, Mat.25.
Huomioni Roomalaiskirjeen 8 luvun tulkinnasta on vain yksi esimerkki kristillisen teologia massiivisista ongelmista. Kadotus- ja pelastusoppi on täyttä soopaa. Jopa perusasia on kadotettu ja se on perhekunnan pelastus, joka nousee esikuvien kautta Vt:n teksteistä. Niin kirkko kuin vapaat suunnat julistavat pokkana, että Jumala erottaa perheet pelastuksen päivänä. Naamat vakavina piispat todistelevat tasa-arvoisesta avioliitosta puhuessaan, että kun mies ja nainen yhtyessään on yksi liha Jumalan edessä, niin avioliitto koskee vain miestä ja naista. Kuitenkin samat piispat opettavat, ainakin pappisvalansa kautta, että Jumala erottaa pelastuksen päivänä aviopuolisot toisistaan, jos toinen on ateisti. Miten on mahdollista, että Jumala erottaa pelastuksessa sen, mikä hänen edessään on yksi liha? Jos erottaa, niin se on sanan mukaisesti tehtävä miekalla. Minkä kuvan maailmalle maalataan Jumalasta. Ateistit ovat oikeammassa Jumalan suhteen, kun kritisoivat kirkkoa sen Jumala kuvasta.
Jo yksin perhekunnan pelastusoppi kaataa koko kristillisen pelastusteologian. Apostolien pelastusoppi koski koko taloa, siis myö isovanhempai ja palvelijoita. Tämä käy ilmi Korneliuksen talon tapahtumista.
Lutherin vanhurskauttamisoppi on niin sekava, että sitä on tutkittu vuosisatoja tuhansien viisaiden toimesta eikä tolkkua siitä saa. Vertaaminen alkuteksteihin paljastaa helposti, että Luther ei ymmärtänyt kovin paljon Paavalin ajattelusta Roomalaiskirjeessä ja Galatalaiskirjeessä.
Katolisen kirkon ja Augustinuksen perisyntioppi, jonka varassa luterilainen syntiteologia lepää, on täyttä puppua. Ja kun on, niin ei sitä mikään kohta Raamatussa tuekaan millään tavoin. Homma on saatu näyttämään oikealta manipuloimalla Raamatun käännökset tässäkin asiassa kristikunnan teologiaan sopivaksi.
Tässä oli muutamia huomioita 🙂
Kirkolla on toivoa. Sen palveluksessa on hyviä ja älykkäitä ihmisiä, kuten piispa Särkiö. Instituution muutos lähtee ihmisistä.