Loikkasen Toivo kirjotti hengellisestä hifistelystä ”hengellisissä piireissä”. Itseäni on vaivannut pitemmän aikaa tietynlainen pehmeiden puhuminen aivan peruskirkollisuudessa ja seurakuntapuheessa.
”Tervetuloa yhteiseen messuun!” Mitä sana yhteiseen lisää tervetulotoivotukseen silloin kun sen toimittajina ovat pappi, kanttori ja suntio? Messua voi kyllä sanoa yhteiseksi silloin kun se on tehty yhteiseksi seurakuntalaisten ja työntekijöiden yhteisellä suunnittelulla ja toteutuksella. Muuten se ei ole yhteinen kuin siinä merkityksessä kuin yksi, pyhä, yhteinen ja apostolinen kirkko on yhteinen, kaikille avoin ja sama. Se onkin messussa ratkaisevaa ja tärkeintä. Vain sanomalla sitä yhteiseksi puhe jää epämääräiseksi ja saattaa herättää ajattelevassa ihmisessä kysymättömiä kysymyksiä.
”Jumalan perheväen juhla”, tai lapsi on kasteessa liitetty ”Jumalan perheväkeen”. Mikä se perheväki on erotuksena perheestä? Onko siinä muuta kuin että kun sanoo perheväki, kuvittelee sanovansa vähän enemmän, vähän laajemmin tms. kuin sanomalla vain että liitettiin Jumalan perheeseen? Ennenvanhaan kai perheväkeen kuuluivat piiat ja rengit ja lähisukulaisetkin. Puhumalla perheväestä välttyy sanomasta suoraan ja yksinkertaisesti, koristelematta tai pehmentämättä asian. Puhetta täytetään tällaisilla pienillä pehmennyksillä myös, koska sitä on joskus vaikea tuottaa pelkästään asialla.
Kaikkein tuskastuttavin on tämä: ”Seurakunta tahtoo” sitä ja sitä. Malliesimerkki on erään seurakunnan muuten hyvä strategia, mutta kun siinä vain tahdotaan. Seurakunta tahtoo kutsua ihmisiä elämään todeksi…; tahdomme olla elävä, iloinen ja aidosti läsnäoleva…; tahdomme olla herkkä aistimaan elämän erilaisia vivahteita…; tahdomme olla vieraanvarainen…; tahdomme jatkaa hyvää yhteisyötä… — Mitä se on tämä toistuva tahtominen? Kyllähän se tiedetään että kaikki ei aina onnistu, mutta turhaan kainostellaan ja pehmennellään silloin kun ei rohjeta sanoa suoraan edes että seurakunta kutsuu! Huippuunsa tämä pehmennetty kaanaankieli meni papilla, joka muokkasi Jeesuksen sanojakin: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä tahdon antaa teille levon”! Siinä on jo merkitysero kun Jeesus sanoo antavansa, verrattuna siihen että hän sanoo ”tahtovansa antaa”.
Pelkään että monien kauniiden asioiden tahtomisella varmistellaan ettei vain vahingossa sano liikaa, tai tietoisesti hämärretään sitä mitä Jumalan toiminnasta sanotaan Raamatussa. Tai on sopeuduttu jotenkin siihen että seurakunnassa yksinkertaisesti vain tulee puhua vähän pehmeästi. Kun eihän sitä tiedä mitä ihmiset ajattelevat tai että sopii paremmin kaikille kuin ei sano liian täsmällisesti. En tiedä.
Näitä on hyvin paljon, tässä vain päällimmäiset. Kaipaan ja suorempaa puhetta, ei sen silti tarvitse olla kovaa. Jumalan valtakunta ei ole pehmomaailma.
Voihan olla että tämä blogi on jo kielellistä hifistelyä, josta sopii sanoa jos se siltä tuntuu. Jumalan valtakunta on kalliolle perustettu ja se kyllä kestää suoran ja selkokielisen puheen, mutta kirkko- ja seurakuntaelämä pehmetessään saattaa vähitellen murentua jos puhetta pehmennetään liikaa.
Määräaikaisen kirjan saanut kuten virassa olevat papit puhuvat valituksen kestävästi mikä on turvallista jatkon kannalta ilman tykytyksiä.
Varmasti on asiaa yhteisesti suunnitellussa Messussa mutta asialla on kuitenkin rajansa.
Jorma Hentilä Toivo Loikkasen blogissa kertoi itse laatineensa osansa yhteiseen esirukoukseen. Esirukouksen muotoon ja malliin sisältyy myös pysyviä osia joten koko rukous ei voi olla vapaa osin kirkon statukseen liittyvästä.
Edelleenkin kysyn tässä miksi Jumalanpalveluskokemusta ei tutkita.
Tänä päivänä asia olisi yksinkertaista eikä tarvittaisi kirjekuoria lomakkeineen, saatekirjettä edellisen alkuun, eikä postimerkkiä palautuskuoren mukaan.
Ainoa mitä kokoontumisissa tarvittaisiin olisi ilmoitus kyselystä ja mahdollisuudesta vastata; Jumalanpalveluksen yhteydessä asia vaatisi hetken saarnan jälkeisiin ilmoituksiin. Onko liian hankalaa.
Toki kysymysasettelu ja tulkinta vaatii tietoa, taitoa, ja harkintaa, jotta tulosta haluaisi myös julkistaa.
Kirkon elämä näin toimii kontekstissa missä on kovasti pysyviä osia vaikka henkilöt vaihtuvat.
Tutkimus tuo myös yllätyksiä. Kun itse aikanaan Jumalanpalveluskokemusta tutkin on palautteesta jäänyt mieleen erään vastaajan kirjallisen osion vastauksista asia missä Hän muisteli Jumalanpalveluksessa saarnannutta pappia joka oli puhunut hymyssä suin. Tästä vastaajalle oli jäänyt mukava muisto.
Hymyssäsuin puhuminen ei kuitenkaan istu useinpiin kirkkovuoden esille nostamiin aiheisiin.
Toki voisin muistella sen aikaista palautetta enemmänkin mutta työn iloa hankkeeseen ryhtyvältä varmasti löytyy huomatessaan minkä aarteen parissa työskentelee.
Kiusallisista asioista selviää, kun niiden kanssa ”kipuillaan”.
Kiitos erinomaisesta kirjoituksesta! Olen itsekin tiedostanut saman asian, mutta tunnustan myös, että olen myös itse ”puhunut noita pehmeitä”! Tietyt sanonnat ja sanat ovat tulleet osaksi sisäpiirin kieltä ja ne ovat ikäänkuihn liturgiaa liturgian sisällä tai sen ohella. Tässä tarvitaan hieman vaivannäköä ja ”parannuksen tekemistä”, jotta käyttämämme kieli ei olisi pehmeiden puhumista!
Voihan syy pehmeisiin puheisiin olla siinä, ettei edes ajatella mitä puhutaan. Meillä eläkepapoilla taitaa nyt olla liikaa aikaa pohtia sanojen merkityksiä. Tai oikeammin sitä etteivät sanat aina merkitse juuri mitään. Joissain tilanteissa vain on sanottava jotain. Jos semmoinen tilanne tulee yllättäen, niin varmaan siinä etsii sanoja ja jos ei saa otetta tilanteesta, niin tyytyy niihin tyhjiin ja merkityksettömiin sanoihin. Sanoihin joita muut ovat vastaavissa tilanteissa käyttäneet ja turvallisiksi havainneet. Ehkäpä kirkon turvallisuushakuisuus johtaa juuri noihin pehmeisiin sanakäänteisiin, joilla ei ole mitään todellista merkitystä. Niistä ei kenenkään oleteta tekevän valitusta. Nyt meni sekin hyöty.
Kirkkomme papin asia yhteisissä kokoontumisissa ei ole helppo kun meillä on kovin erilaista odotusta mikä sitten sekään ei aina ole tietoista itsekullekin saapuneelle.
Nuorille alaa opiskeleville ja jo alan leipääkin syönneille ehdotan tutkimuksen tekemistä kirkon tarjoamasta saarnakoulutuksesta 1980·luvulta alkaen. Saimmehan 1986 uuden kirjan lauluakin varten missä samassa yhteydessä katsottiin muitakin Jumalanpalveluselämän mahdollisuuksia.
Asia tarkoittaisi tarjotun koulutuksen katsomista sisällön, tavoitteiden, ja niiden toteutumisen kulmasta. Tottahan osallistuneet jonkin ajan kuluessa ovat saaneet pyynnön antaa palautetta.
Jos ei ole pyydetty, niin miksi
Joku lukija voi huomata Väisäsen ehdottavan tutkimusta toisensa perään. Kyllä, mutta saarnan asia Jumalanpalveluksessa on tärkeä enkä ollenkaan ymmärrä puhetta olisiko 10.n vai 8.minuuttia asialle sopiva aika ja eniten seurakuntalaisia palveleva.
1200.aa ·1300· luvulla vakiintunut katolinen konteksti Messun osissa on asiaa mitä ei voitane muuttaa.
Näin katseen on oltava saarnassa, siis kirkon papin puheessa seurakuntalaisilleen samalla sunnuntain teksteihin liittyvästä kuin asian liittymisestä aikamme haasteisiin elämässä kirkon jäseninä.
Tässäkin on haasteensa kun kirkon leipä kuten seurakuntalaisten tulee taloudellisesta toimeliaisuudesta.
Miten siis huolehtia seurakuntalaisten sieluista odotusten ristipaineessa.
Tutkimuksen toki voi tehdä lyhyempänäkin jolloin katsottaisiin 1980.tä luvun asiaa verraten sitä 2010.n luvun asioihin koulutuksen sisällössä, tavoitteissa, ja toteutumissa.
Näin huomattaisiin onko kirkon puhe uudistuvasta kirkosta jäsenilleen yhtä kirkon tarjoaman koulutuksen kanssa.
Kirkolliskokouksen jäsenet olisivat varmaan myös asiasta kiinnostuneita kun siellä hyvin ollaan saatu tottua toimikuntaan toimikunnan perään uudistuvassa kirkossa, tai ainakin uskossa edelliseen asiaan.
Eläkerovastit ja jopa piispat – heistä ovat monet tämänkin vuoden mittaan fiilistelleet ja jopa harmitelleet julkisuudessa, tässä heikkenevässä kirkkoon sitotumisen kuvassa, miksi he menivät virran mukana. Tässä on tulos. Ei ole kuitenkaan kuullut tai lukenut, että tästä valottomasta kehityksestä olisi syytetty seurakuntalaisia. Se lienee lähes ainut hyvä asia, jonka voi tässäkin mainita
Kasvatustieteitä lukiessa, muistan pohtineeni joskus sitä, miksi tieto ei ole siirtynyt niistä kirjoista käytäntöön. Meillä olisi käytettävissämme huippuluokan tietoa kasvatuksesta ja lapsen kehityksestä, mutta miksiköhän se tieto jää kirjoihin. Samaa voisin odottaa kirkon jumalanpalvelustutkimuksilta. Jumalanpalveluksen rikas sisältö avautuu vasta, silloin kun siihen osallistuu jokaisena pyhänä. Vaikkapa yhden vuoden aikana ja alkaa samalla tutkistella kaikkea sen sisältöä tarkasti.
Muutama kirkkokäynti ei avaa tarjolla olevia rikkauksia. Enneminkin kävijä voi kokea olonsa turhautuneeksi. Siksi rippikoululaisten pakolliset kirkkokäynnit varmistavat sen, etteivät vapaaehtoisesti tule jumalanpalvelukseen enää konfirmaation jälkeen.
Pekka: ”Siksi rippikoululaisten pakolliset kirkkokäynnit varmistavat sen, etteivät vapaaehtoisesti tule jumalanpalvelukseen enää konfirmaation jälkeen.”
Ilman sitä pakkoa eivät tulisi edes rippikouluaikana.
”Kirkossa puhutaan myös pehmeitä”
Niinpä.
(”puhua pehmeitä”= valehdella, puhua potaskaa)
Miten täysin epäuskoinen ja kristinuskoa tuntematon voisi olla sopiva suunnittelemaan messun sisältöä? Ei häntä pitäisi ainakaan päästää messussa opettajan paikalle. Hänhän voi puhua siellä mitä ja mistä tahansa, millä ei ole mitään tekemistä Raamatun pääsanoman, lain ja evankeliumin ja niiden oikean ymmärtämisen kanssa. Esimerkkeinä tästä on vaikkapa joidenkin julkkisten ja poliitikkojen saarnaaminen ja julistaminen messussa joissakin seurakunnissa. Ja pääseväthän nykyään monet ”ateistitkin alttarille”.
Kyllä, ”markkinapaikka intohimoille” puhuja ei voi olla ratkaisu seurakuntalaisten saamiseksi suuremmalla joukolla mukaan. En sano etteikö näissäkin tilanteissa Jumalaa muisteltaisi.
Sitten voi kysyä miksi kovin halukkaasti otetaan vastaan vierailevat puhujat. Nythän sanan ja rukouksen illat on hyvä pitää omin voimin kun tarjontaa vierailijoista on vähemmän. Toki en tiedä onko uusia evankelistoja tullut täyttämään entisiä paikkoja.
Pehmeitä puhutaan myös avioliittoon vihkimisessä:” tahdotko osoittaa hänelle rakkautta, niin hyviä, kuin huonoinakin päivinä” ? Siihen lupaukseen se sitten useimpien kohdalla jää. Rakkauden kai uskotaan hoitavan rakkauden osoittamisen meidän puolestamme. Luulisi, että papin tulisi vähän tarkemmin varmistua siitä, että vihittävät oikeasti ymmärtäisivät mitä lupaavat. rakkauden osoittamien kun on hiukan eriasia, kuin sen tunteminen toista kohtaan. Kyseessä on vaikein tehtävä mitä ihminen eläessään voi suorittaa. Aika pehmeää puhetta on vaatia lupaus pareilta, vaikka nämä eivät ollenkaan tiedä mitä ovat oikeasti lupaamassa.