”Herra, olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja Sinun edessäsi.” Laskiaisen jälkeen paasto alkaa syntien tunnustamisella. -Tosin syntien tunnustamiseen on aihetta muulloinkin, päivittäin.
Miten sitä tunnustettavaa löytyy? Oppaana on Kymmenen käskyä. Jumalan asettama puhtauden vaatimus osoittaa sisimmän oikean laidan. Ajattelen itseäni enemmän kuin muita. Jumalan puhdistava armo ja parannus vääristä teoista ovat mahdollisia.
—
”Katson omaa napaani. Sieltä kasvaa pieniä punaisia lippuja.” Stadin Arska, Arvo Turtiainen runoili 60-luvulla maailman parantamisesta. Yleensä siinä oli kyse yhteiskunnan vääryyksien parantamisesta, muiden virheiden korjaamisesta.
Myös minä kristittynä voin päätyä vasemmistolaisen maailmanparantajan tavoin tekemään parannusta toisten synneistä – oma tiedostava elämä kun on jo valmiiksi paranneltu.
– – –
Tämä ei kuitenkaan ole sitä parannusta, jota Jeesus haluaa seuraajiltaan. Oikea parannus on Jumalan hyvyyden katselua ja oman pimeyden oivaltamista sekä valon kaipausta – ”syvenevää synnin tuntoa ja kasvavaa armon ikävää”, kuten vanha Kristinoppi kuvaa parannusta.
– – –
Maapallon uusi geologinen kausi, antroposeeni, antaa aivan uuden näkökulman parannuksen tekoon. Kuten kirjoitin aiemmassa blogissani Musta norsu, on nykyihminen ensimmäistä kertaa kasvanut maapallon olosuhteita muokkaavaksi luonnonvoimaksi. Eikä hyvään suuntaan.
Ihminen poimii joka päivä Hyvän ja pahantiedon puusta hedelmiä, joita ei ole lupa syödä. Elämänpuu kuihtuu ja jaksaa ruokkia harvempien elämää.
Ihminen polttaa joka päivä miljoonia tynnyreitä öljyä saadakseen entistä mehukkaampia elintason hedelmiä. Maailma on muuttunut suureksi kasvihuoneeksi, jolla ei ole enää muuta virkaa kuin ihmisen kyltymättömän himon täyttäminen.
Yhä useammat tosin oivaltavat, ettei ole terveellistä asua kuumenevassa kasvihuoneessa. Miten viilentää kasvihuone? Lopettaa öljyn ja kivihiilen polttaminen? Paljon enemmän: lopettaa kestämätön kulutus!
Maailmanparantajan kasvoille nousee neuvoton ilme. – Samallako luopuisin matkustelusta, uudesta ”ekologisesta” autosta, tulevasta 5G-puhelimesta, uusista vaatteista, joka-aamuisesta lattemukista? En minä tällaista maailmanprannusta halunnut! Laskekoon elintasoaan ne miljardit, jotka nyt haaveilevat polkupyörästä, koulupuvusta tai jääkapista.
Helpompaa maailmaparannusta on se, joka ei vaadi elämän perustavaa muutosta itseltä.
– – –
Taantuvan tasa-arvon kirkko -kirja (toim. Anni Tsokkinen) on saanut paljon huomiota; Hesarissa Suvi Aholan positiivinen arvio, Kotimaan artikkeli ja Ylen Horisontti-ohjelman kriittinen keskustelu. Kirkon työntekijöistä jo noin kahdeksan kymmenestä on naisia ja jumalanpalvelusten (yhä harvenevista) kävijöistä Horisontin mukaan yhdeksän kymmenestä – tosin oma havaintoni kotikirkon messusta on, että miehiä on enemmän kuin 10% osallistujista.
Kirjan esiin tuoma tasa-arvon ongelma on esimerkiksi naisten liian pieni osuus piispoista ja kirkkoherroista. Seurakuntalaiset valitsevat vaaleilla tai edustuksellisesti pappinsa. Ongelma kyllä korjautuu, kun valmistuvista teologeista naisia on kolme neljästä. Muutosvauhti ei varmaankaan riitä kirjan kirjoittajille. Syrjä-Suomessa on jatkuvasti liian vähän kirkkoherran virkoihin hakijoita.Tässä on yksi mahdollisuus nostaa naispuolisten kirkkoherrojen osuutta.
Toisaalta radiojumalanpalveluksia seuraamalla saa kuvan, että messun toimittajat alkavat olla useammin naisia kuin miehiä, pappeja, kanttoreita, muita muusikoita ja tekstinlukijoita myöten. Tämä on vain havainto ei arvoarvostelma. Messut voivat toimittajien sukupuolesta riippumatta koskettaa tai olla koskettamatta, aivan kuten ennenkin.
– – –
Tasa-arvon ongelmia on korjattava, se on selvä. Riittääkö yhtä lailla tahtoa ja voimia nostaa katsetta laajempiin kysymyksiin? Tässä muutamia:
1. Kirkon sanoman ja elämän merkityksellisyys – messut, kasvatus, lähetystyö, diakonia
2. Kirkon tuoma toivo sivilisaation perusteiden murentuessa
3. Kirkon panos elonkehän suojelussa ja elintason laskussa kestävämmäksi
4. Kirkon tuki viljelijäväestölle ja omavaraiselle alkutuotannolle
5. Kirkon tuki toivonsa menettäneille yhteiskunnan polarisoituessa, meillä ja muualla
6. Syntyvyys, kasteiden määrä, jäsenyys
7. Kirkon tuki vanhusten hoitoon
8. Työntekijöiden määrän lasku vastaamaan rahoituspohjaa, kirkon rakenteiden sopeuttaminen
9. Naisten ja miesten osuus kirkon työntekijäkunnassa tasapuolisena
– – –
Onneksi kirkossa kuuluu myös vahvoja ääniä elämälle tuhoisan kulutuksen kääntämiseksi. Mikkelin piispa Seppo Häkkinen kirjoittaa paimenkirjeessään: ”Kyse on yksinkertaisesti elämämme elinehdoista. Luomakunta ei kestä lisääntyvää kulutusta ja luonnon hyväksikäyttöä, joihin kasvuun perustuva elämänmuotomme rakentuu. Kirkkona ja kristittyinä olemme osa nykyistä elämänmuotoa. Kannamme myös yhteistä syyllisyyttä ja yhteistä tahtoa suunnan muuttamiseen ja sen vaikeutta.” (Rohkeasti kristitty. Paimenkirje 2019. Kirjapaja. S. 38-39).
Samoin tänään julkaistu piispojen paastokirje – vetoomus toimia ilmastonmuutosta vastaan – on tärkeä suunnan näyttäjä.
Yksi tasa-arvon toteutumisen esteitä on tasa-arvo-ongelmien ja syrjinnän vähättely. Onkin tärkeää pitää mielessä että tasa-arvo-ongelmien ja syrjinnän vähättely ja sivuuttaminen on osa syrjintää. Syrjinnän vähättelyn muotoja on muun muassa se, että yhteisössä vaikutusvaltaisessa asemassa olevat henkilöt (kuten kirkossa piispat ja kirkkoherrat) ilmaisevat esimerkiksi, että muut kysymykset ovat tärkeämpiä kuin tasa-arvo-ongelmat. Tätä voi kutsua myös ”what-about-ismiksi”, eli pyrkimykseksi ohjata mielenkiintoa pois tasa-arvo-ongelmista muihin kysymyksiin, joiden ilmaistaan olevan polttavampia ja tärkeämpiä – samalla usein ilmaistaan, että tasa-arvo-ongelmiin puuttuminen jotenkin uhkaisi muihin ongelmiin puuttumista. On valitettavaa, että myös kenttäpiispa Pekka Särkiö vähättelee tasa-arvo-ongelmia seuraavasti:
”Tasa-arvon ongelmia on korjattava, se on selvä. Riittääkö yhtä lailla tahtoa ja voimia nostaa katsetta laajempiin kysymyksiin? Tässä muutamia: (seuraa pitkä lista ongelmia jotka ovat Särkiön tulkinnan mukaan ”laajempia” kuin tasa-arvo-ongelmat)
Toinen tapa vähätellä ja sivuuttaa tasa-arvo-ongelmia (ja luoda edellytyksiä syrjinnän jatkumiselle) on vakuuttelu siitä, että syrjintä poistuu itsestään ajan kuluessa. Tämäntyyppistä eettisten ongelmien sivuuttamista esiintyy kaikkialla siellä missä syrjinnällä on pitkät perinteet. Syrjityiltä pyydetään kärsivällisyyttä ja vakuutellaan vuodesta toiseen, että ”kyllä tämä ongelma poistuu ajan kanssa, yhteisön rauhan ja sovun näkäkulmasta katsoen asiaa ei pidä nyt kiirehtiä; ihmisille pitää antaa aikaa tottua ajatukseen valkoisten ja mustien tasa-arvosta, tai miesten ja naisten tasa-arvosta jne. jne.”.
Valitettavasti kenttäpiispa Pekka Särkiön blogikirjoituksesta löytyy myös edellä mainittua syrjintäongelman sivuuttamista (ote Särkiön blogikirjoituksesta):
”Kirjan esiin tuoma tasa-arvon ongelma on esimerkiksi naisten liian pieni osuus piispoista ja kirkkoherroista. Ongelma kyllä korjautuu, kun valmistuvista teologeista naisia on kolme neljästä. ”
Sari Roman-Lagerspetz,
Eikö sekään riitä, että luokittelitte ryssänkirkon voimassa olevan sakramentin (=pappeus ja siinä noudatettu apostolinen suksessio) kuuluvaksi samaan luokkaan kuin globaali jihadismi? On ollut todella pitkä matka kulkea maanpäällinen hengellinen polkuinsa luterilainen-ortodoksi-seka-avioliitossa voimiensa mukaan ryssänkirkon sakramentteja kunnioittaen. Irtolaisesta tai muusta loisesta se alkoi ja globaaliin jihadismiin se matka evl.kirkossa tämän jälkeen tulee päättymään.
Tasa-arvo kirkossa on todella tärkeä kysymys kirkon elämän kannalta. Tilanne on huolestuttava ja se pahenee.
Diakonien , nuoriso-ohjaajien ja kirkon kasvatustyöntekijä määrästä on melkein 100% naisia. Ja niinkuin kenttäpiispa totesi, jo näkyvissä olevassa tulevaisuudessa papisto tulee olemaan kaksikolmasosaisesti naisia. Tämä on ehkä kirkon tärkein ja vaikein tasa-arvo ongelma.
Jotta jonkinlainen tasa-arvo voisi kirkossa toteutua, niin tulee ilmeisesti jo koulutusvaiheessa suosia miehiä, jotta heitä ylimalkaan löytyisi kirkon viroista.
Naiset ovat jo voittaneet pappeuskysymyksen. Se, että aina löytyy kriitikkoja ei vaikuta tilanteeseen millään lailla. Piispa on aivan oikeassa siinä että sekä kirkkoherrojen että piispojen virat täyttyvät naisista on vain ajan kysymys. Tämän asian toteaminen om matematiikka eikä tiedotonta syrjintää.
Aikoinaan kirkkokritiikki kohdistui silloisiin miespappeihin. Nyt naiset saavat osansa niin kuin miehet ovat aina saaneet. Ei sekään ole syrjintää vaan organisatioelämää. Nyt naiset alkavat olla kirkon kasvot ja saavat vastata kirkon toiminnasta myös ulospäin. Kritiikki tule olemaan sekä asiallista että asiatonta. on on opittava kohtaamaan se kun kerran on haasteelliselle uralle antautunut.
Mutta niin kuin miehet ovat kautta aikojen kokeneet, niin valtaosa ihmisistä ovat suhtautuneet heihin kunnioittavasti ja sama tulee olemaan naisten osa virkaa hoitaessaan. Yksityisiä haukkujia ei tule yleistää jonkun vaikutusvaltaisen ryhmän edustajaksi jolleivat he julistaudu sellaiseksi.
Markku Hirn,
Sanot että ”naiset ovat jo voittaneet pappeuskysymyksen”? Mitä tarkoitat? Tarkoitatko sitä, että naispappeus on hyväksytty? Vai tarkoitatko sitä, että naisten syrjintää ei enää esiinny kirkossa?
Kyllä erilaisten ihmisryhmien syrjintää (juutalaisten, etnisten vähemmistöjen, seksuaali-ja sukupuolivähemmistöjen jne.) esiintyy yhteiskunnassa ja myös kirkossa siitäkin huolimatta, että heidän voi sanoa ”Voittaneen” siinä mielessä, että lainsäädännön tasolla periaatteena on se, että heitä kohdellaan tasa-arvoisesti.
Kirkossamme on esimerkiksi virallisia rakenteita joissa naiset eivät voi toimia pappeina ja joissa opetetaan mm. nuorisotyössä ja rippileireillä, että mies on perheen pää, seurakunta on perhe pienoiskoossa ja naisten pappeus on Jumalan tahdon vastaista. Tällaisia rakenteita ovat mm. useat viralliset lähetysjärjestöt, kirkolliset järjestöt (kuten vaikkapa Raamattuopiston säätiö) , jumalanpalvelusyhteisöt, kirkon sisällä toimivat herätysliikkeet jne. Perustellusti voi sanoa, että naisten ja miesten tasavertainen hengellinen johtajuus on toteutunut vain osassa kirkkoa, ei koko kirkossa.
Sanot, että monissa kirkollisissa töissä kuten kasvatusalan toissä, lapsityössä, diakoniassa suurin osa työntekijöistä on naisia ja että tämä on suuri tasa-arvo-ongelma. Olen sikäli samaa mieltä siitä, että taustalla on tasa-arvo-ongelma, että nähdäkseni miehet eivät halua hakeutua töihin, jotka ovat kirkossa edelleen vallalla olevien sukupuoliroolidotusten pohjalta naisten töitä ja joilla on monien miesten mielessä myös alhainen status. Palkkauskin on usein varsin alhainen.
Sari
Niin tasa-arvoisuus on toteutunut osassa kirkkoa, mutta ei kaikkialla. Kehitystendenssi on kuitenkin selvä. On todellakin olemassa tietyt ja tunnetut järjestöt jotka eivät hyväksy naispappeutta omissa kuvioissaan. Mutta ne eivät kuitenkaan ole kirkko vaikka kirkko historiallisista syistä katsoo niiden olevan kirkollisia järjestöjä. Organisatoorisesti ne kuitenkin elävät omaa elämäänsä..
Naispappeus on todellakin hyväksytty aina seurakuntien ruohonjuuritasoja myöten. Seurakuntalaiset ovat jopa avaramielisempiä kun jotkut sen virkailijat.
Seurakuntien diakonien ja nuoriso-ohjaajien palkat ovat suurin piirtein verrattavissa eritasoisten opettajien ja sairaanhoitajien palkkaukseen ja melko keskellä valtakunnallista mediapalkkausta. Miesten katoaminen noista viroista on toistaiseksi tutkimaton alue mutta hyvin suuri ongelma eikä vähiten tasa-arvon perspektiivistä vaan myöskin kirkon kasvoina.
Miesten katoaminen on kirkon suurin tasa-arvo-ongelma.
Kiitos Sari kommentista. Katsot, että vähättelen kirkon tasa-arvo-ongelmia, kun esitän pitkän listan ongelmia, jotka mielestäsi ovat ”Särkiön tulkinnan mukaan “laajempia” kuin tasa-arvo-ongelmat.”
En usko, että vaikkapa ilmastonmuutoksen torjunta, sivilisaation perusteiden mureneminen, luonnon tuho, pakolaisuus, yhteiskuntien polarisaatio, ruokaturva, kestävyysvaje tai vanhusten hoito olisivat vain minun tulkintani mukaan laajempia ongelmia kuin esimerkiksi tasa-arvo kirkossa. Sitä paitsi nämä mainitsemani ongelmat sisältävät erittäin suuria tasa-arvon ongelmia: jokainen niistä asettaa ihmisiä keskenään entistä epätasa-arvoisempiin tilanteisiin – kärjistetyimmillään sen todellisuuden eteen, kuka saa elää ja kuka ei.
Yksi blogikirjoitukseni vilpitön tarkoitus oli nostaa esiin se ristiriita, joka on nopeasti pahenevien globaalien kriisien ja toisaalta meidän Suomessa elävien kristittyjen turvatun elämän välillä. Jos kirkollisessa mediassa keskeiset uutisaiheet ovat kuukaudesta ja vuodesta toiseen esimerkiksi pappien tasa-arvon ongelmat samalla kun maapallon tila ja sivilisaatio kulkevat kiihtyvällä vauhdilla kohti romahdusta ei kaikki ole hyvin. Tällä en tarkoita sitä – enkä blogissanikaan kirjoita niin – ettei tasa-arvosta pitäisi lainkaan piitata. Päin vastoin.
Matti Wuori ja Markku Saksa julkaisivat 1993 kirjan Titanicin kansituoli. ”Oman edun tavoittelu ja kiipeily parhaille paikoille ei paljon lämmitä, jos koko talous- ja yhteiskuntajärjestelmä on törmäyskurssilla.” (Jarmo Lindén Kansan Uutisten blogissa 15.4.2012)
Hei Pekka Särkiö,
Kiitos vastauksesta kommenttiini.
Harmittelet edelleen sitä että kirkon tasa-arvo-ongelmista puhutaan vuodesta toiseen vaikka on paljon suurempiakin kysymyksiä.
Voi kuitenkin pohtia, että jos naisten syrjintäongelmaa ei olisi systemaattisesti sivuutettu ”tärkeämpien kysymysten” tieltä vuosien ajan, vaan siihen olisi puututtu kunnolla, niin ehkä siitä ei tarvitsisi niin paljon vuodesta toiseen puhua.
Pidän myös jokseenkin ongelmallisena sitä, että vertailun kautta vähättelet tasa-arvo-ongelmia suhteessa sellaisiin ongelmiin kuten vaikkapa ilmastonmuutokseen. Toki tällä tavalla voisi todeta myös, että viime aikoina julkisuudessa olleet vanhustenhoidon ongelmat – tai nuorten syrjäytyminen, huumeongelmat jne. – ovat sinänsä tärkeitä asioita, mutta on kuitenkin laajempia ongelmia kuten ilmastonmuutos, jotka kaipaavat kipeämmin huomiotamme.
Tämä tyyli vähätellä/mitätoidä määrättyjen ihmisryhmien syrjintää (tai joitain eettisiä ongelmia) suhteuttamalla ja vertaamalla niitä tärkeämpiin ongelmiin, on tyypillistä siellä missä esiintyy syrjintää.
Samanlaista syrjinnän mitätöimistä – vertaamalla ja suhteuttamalla sitä tärkeämpiin ongelmiin, ja implikoimalla, että syrjintään puuttuminen jotenkin uhkaisi tärkeämpien kysymysten hoitamista – tapahtuu myös siellä missä on rasismia, antisemitismiä jne. Esimerkiksi Martin Luther KIngin pappiskollegat moittivat häntä siitä, että hän kampanjoi rasismia vastaan eikä kiinnittänyt tarpeeksi huomiota tärkeämpiin kysymyksiin.
Sari, totean tekstissäni: ”Kirjan esiin tuoma tasa-arvon ongelma on esimerkiksi naisten liian pieni osuus piispoista ja kirkkoherroista. Seurakuntalaiset valitsevat vaaleilla tai edustuksellisesti pappinsa. …”
Kirkkoherran vaaleihin voi liittyä asenteellisuutta tai piilosyrjintää, kuten kaikkiin valintoihin eduskuntavaaleja myöten. Tärkeintä olisi keskittyä valittavan henkilön ominaisuuksiin haettavan viran kannalta, eikä esimerkiksi sukupuoleen. Seurakuntalaisia voi ohjata ottamaan tämä huomioon, mutta äänioikeutta heiltä ei voi suorassa kansanvaalissa ottaa pois.
Sukupuoli voi vaikuttaa taustalla myös esimerkiksi kunnanjohtajan valintaan. En tiedä kunnan-/kaupunginjohtajien sukupuolijakaumaa, mutta ainakaan julkisuudessa ei tuoda esille tässä esiintyvää tasa-arvo-ongelmaa.
Siitä syrjinnästä kuulee harvemmin puhuttavan, mitä kirkko toteuttaa seurakuntalaisiin nähden. Kaikki valta on papeilla, eikä siitä vallasta haluta luopua.
Seurakuntalaisia pidetään pieninä lapsina, joille ei voi antaa itsenäiseen ja omaehtoiseen toimintaan valtuuksia. Kaikki toiminta, jota seurakuntalaiset saavat harjoittaa on papiston tiukassa valvonnassa. Seurakuntalainen ei saa järjestää toimintaa, vaikka hänellä olisi paremmat taidot ja tiedot. Seurakuntalaisen kuuluu osallistua vain pappien järjestämään toimintaa, eikä hänellä saa olla mitään omaa agendaa. Tämä on totta aivan liian monessa seurakunnassa. Outoa tässä on vain se , että seurakuntalaiset suurin joukoin ovat täysin tyytyväisiä siihen että heitä syrjitään.
Eiköhän osaltaan vaikuta se, että taivaspiletti on varmaa, kun on kastettu ja konfirmoitu, niin mukavaahan on matkata taivaaseen kuin ensimmäisen luokan makuuvaunussa.
Miksiköhän tuota ei nähdä kirkon perusongelmana. Siinä muutos olisi ensin saatava aikaan. Seurakuntalaiset saavat nyt olla omalla mukavuusalueellaan. Papit pitävät heidät siellä, jotta itse saavat nauttia työstään. Seurakuntaisille annetut tehtävät ovat juuri niitä, joita työntekijät itse muutoin tekisivät. Joten tuhannetkaan vapaaehtoiset eivät tuo toimintaan yhtään mitään lisää. Koko toiminta junnaa samoissa asemissa vuodesta toiseen.
Pekka-kaima kiinnittää tärkeään asiaan huomiota: seurakuntalaisille ei aina anneta tilaa olla täysvaltaisia aikuisia, joiden omalle aktiivisuudelle olisi tilaa. Olisi hyvä välillä palauttaa mieleen luterilaisen pappeuden pääpiirteitä:
Pappeus kuuluu yleisesti kasteen kautta kaikille kristityille. Erityinen pappisvirka on asetettu järjestyksen vuoksi armonvälineiden, Sanan ja sakramenttien oikean jakamisen vuoksi, jotta Pyhä Henki voi synnyttää uskon, missä ja milloin tahtoo.
Käytännössä erityisen pappeuden reviiri on laajentunut Sanan ja sakramenttien toimittamisesta kirkon koko elämän alueelle. Samalla havaintoni mukaan evankeliumin julistamiselle, jumalanpalveluselämälle ja sakramenttien toimittamiselle liikenee vähemmän aikaa ja ehkä myös kiinnostusta? Pappien teologinen osaaminen, vaikkapa Raamatun käyttö, tuntemus ja selittäminen on menettänyt asemaansa. Ainakin nuoremmat papit ja myös naispuoliset papit lukevat Kirkon tutkimuskeskuksen mukaan vähemmän Raamattua kuin vanhemmat papit.
Tilalle on tullut yleinen ihmisten parissa toimiminen, joka sekin on tärkeää, mutta ei luterilaisessa mielessä ydinaluetta. Onko näiden moniosaajien rinnalla tilaa seurakuntalaisten kutsumuksille ja erityistaidoille sekä laajalle vastuunkannolle? Pappien on tärkeää kantaa vastuuta toiminnan sisällöstä ja järjestämisen tavasta, mutta samalla jakaa vastuuta seurakuntalaisille. Asia on ollut esillä myös Kirkkohallituksen työryhmässä (pj:na asessori Riitta Särkiö), jonka tarkoituksena on ollut rohkaista seurakuntalaisten vapaaehtoistyöhön.
Onko piispalla tietoa milloin tuon työryhmän raportti julkaistaan?
Olen yksi Taantuvan tasa-arvon kirkko -kirjan kirjoittajista. Tuntuupa erikoiselta lukea eräänlainen ”kirja-arvostelu”, jossa luetellaan seikkoja, joihin olisi tärkeämpää puuttua kuin kirjassa käsitellyt aiheet, eli eräänlainen ”lukemattajättämissuositus”. Miksi mainita koko kirjaa, jos se tuntuu niin yhdentekevältä, ettei aio edes tutustua kirjan sisältöön? Esimerkiksi omassa esseessäni käsittelen kirkon tulevaisuutta ja roolia maailmassa ja juuri sitä, miten tasa-arvo liittyy moniin tässäkin blogissa mainittuihin laajempiin kysymyksiin ja kuinka itse olen havahtunut havainnoimaan asiaa.
Millä perusteella blogitekstini olisi lukemattajättämissuositus? Päin vastoin tuon esille kirjan saaman myönteisen julkisuuden.
Ehkä tämä keskusteluketjukin kuvaa yleistä keskusteluilmapiiriä. Yllä olevan tekstini pääasia on kestämätön länsimainen elämäntapamme ja parannuksen teon välttämättömyys. Siihen ei kuitenkaan viitata kommenteissa.
Tänään tuhkakeskiviikkona vietetään monissa seurakunnissa tuhkamessua ja piirretään tuhkasta katumuksen merkki. Voisiko synnintunto, katumus ja tahto parannukseen kohdistua siihen, että toimimme tulevaisuuden elämän puolesta?
Kiitos vastauksesta. Kirjoituksen otsikko ja alkupää varoittelevat oman navan tuijottamisen vaaroista. Sen jälkeen otetaan esimerkiksi kirjamme ja tehdään sitten luettelo aiheista, jotka ovat sukupuolten tasa-arvoa tärkeämpiä ratkaistaviksi. Tästä tulee vaikutelma, että halutaan korostaa tasa-arvoaiheen vähäpätöisyyttä. Mutta lukeehan tuolla tekstissä tosiaan toisaalta myös, että tasa arvo on tärkeää, joten ehkäpä tekstin intentio ei sitten ihan välittynyt. Itse uskon, että tarttumalla tasa-arvon solmukohtiin voidaan edistää myös ilmastokysymyksen ratkaisua. Tokihan mittakaava tasa-arvon ongelmissa on Suomessa onneksi ihan toisenlainen kuin maailmalla, mutta syrjinnän mekanismit ja ilmiöt ovat samoja. En usko, että tasa-arvo etenee itsestään kirkossakaan ilman aktiivista huomiota monimuotoisuuden johtamiseen.
Miten tasarvo voi toteutua ilman että se koskee kaikkia kirkon jäseniä. Jos se koskee vain työntekijöitä, niin kyse on pelkästä kulissista jota halutaan pönkittää.
Niin, ehkä tässä seurakuntalaisten asemassa suhteessa pappeihin on lähempi vertailukohta Sarin esiin nostamalle mustien rotusorrolle 1960-luvun Yhdysvalloissa? Vai onko todella niin, että naisten miehiä matalampi osuus kirkkoheroista – noin viidennes – on apartheidiin tai antisemistiin rinnastuvaa sortoa?
Hieno oivallus piispa kaimalta.
Ei minulla itse pappeutta vastaan mitään ole. Sille saralle joskus pyrin minäkin.
Se vain ihmetyttää että aika harvat papit kykenevät ottamaan seurakuntalaisten osaamista tasaveroisesti huomioon.
Monissa seurakunnissa on runsas vapaaehtoisten joukko toteuttamassa jumalanpalveluksia. Se on tietysti ihan hyvää palvelutehtävää meille. Vapaaehtoisilla on kuitenkin aika rajallinen määrä mahdollisuutta osallistua ja jos tuo palvelu jää ainoaksi, niin se ei tuo mitään lisää kirkon elämään.
Kirkon kasvu tulisi olla ulospäin. Niihin haasteisiin mitä meidän ympäristössämme on hyvinkin runsaasti. Sen sijaa, että rohkeasti ja määrätietoisesti tarttuisimme niihin haasteisiin, niin kulutamme voimavaramme messujen toteuttamisessa.
Mikäli me tarjoisimme auttavan käden, kirkon ulkopuolella oleville, niin se vetäisi heitä sisäpuolelle. Tämänkaltaiseen ihmisten auttamiseen harvat papit kehottaa.
Mikäli näin toimittaisiin kirkon sisällä, niin siihen syntyisi heti imua.