Pappisasessorin parahdus: Kristus on ydinvoima!

Ensimmäinen syvästi hengellinen kokemukseni, jonka muistan, tapahtui ollessani varmaankin noin 3–4-vuotias. En tuolloin ollut vielä kristitty, mutta menimme muistaakseni perhepäivähoitopaikan ihmisten kanssa käymään läheisessä Palokan kirkossa ja sen jossain kerhossa. Jossain vaiheessa lähdin omin päin kerhohuoneesta tutustumaan kirkkoon. Muistan, kuinka kirkkosalin ovet olivat raollaan ja sisällä oli hämärää ilman mitään valaistusta. Kävin sisälle kirkkosaliin ja näin edessäni ison krusifiksin, jossa roikkui runneltu ja kidutettu Kristus kuolleena. Ristiinnaulitussa Kristuksessa oli jotain sellaista voimaa, jota en osannut selittää, mutta tunsin sen jo silloin koko olemuksessani. Olin niin pieni, että en tietenkään osannut järkeillä asiaa mitenkään.

Myöhemmin koulussa, rippikoulussa ja messuissa Kristus kiehtoi minua, mutta jotain olennaista tuntui kuitenkin ainakin ajoittain puuttuvan. Tuntui siltä, että en ollut vieläkään oikein ymmärtänyt kuka Kristus on ja miten Kristus voi vaikuttaa arkeeni. Suoraan sanottuna vaikutti siltä, että aika harva minua oppineempikaan ja kokeneempi kristitty sitä osasi minulle selittää. Ajoittain uskonnollinen puhe vaikutti vain älyllisesti laiskalta sanahelinältä, jossa ei ollut sielu mukana tai hengellisyyden kaapuun puettiin oman elämän traumat ja pahimmillaan tiedostamaton aggressio.

Kun aloitin itse tekemään hengellistä työtä armeijassa varusmiespappina, tuntui siltä, että en itsekään osannut selittää kovin vajavaisin tiedoin juurikaan mitään. Omat puheenikin olivat varmasti turhaa sanahelinää. Suoraan sanoen välillä hävettikin mennä muiden varusmiesten eteen niin köykäisin eväin. Tiedostaessani omien sanaisten eväideni köykäisyyden käännyin miehekkään esimieheni sotilaspastori Aarne Moströmin (ꝉ) puoleen. Häneltä sain kaksi erittäin tärkeää evästä julistustyöhön:

1. Älä kulje lakki kourassa ja häveten kutsumustasi, vaan pystyssä päin ja ylpeänä asiastasi;
2. Hae syvyyttä Martti Lutherin teoksista ja elämästä.

Lähdinkin opettelemaan näitä kahta asiaa. Ensimmäistä opettelen edelleen – joka päivä. Jälkimmäisen suhteen lainasin kirjastosta mm. Lutherin elämästä kertovan teoksen ja sitä lukiessa tajusin, että tämä mies on ensimmäinen kristitty, joka ymmärtää täysin millaisten hengellisten kysymysten kanssa itsekin kamppailen. Ajoittain etäiseksi ja hieman pelottavaksikin muuttunut Kristus sai aivan toisen luokan syvyyttä ja kääntyi julmasta tuomarista lohtua ja armoa täynnä olevaksi Pelastajaksi. Lutherilta opin mm. sen, että Kristus on lopulta se, joka toimii pohjimmaisena turvakalliona. Ihmiseltä voidaan Jobin tapaan riistää terveys, omaiset, omaisuus jne. eli kaikki ihmisarvoiseen elämään tarvittava, mutta itse helvetin läpikäyneen Kristuksen läsnäoloa ei voi mikään inhimillinen viedä.

Maailman vahvin, varakkain, oppinein, komein jne. mieskin on lopulta kuolevaa lihaa ja verta. En voisi itse kuvitella, miten vahvana tai heikkona selviäisin vaikeimmista vastoinkäymisistä ilman Kristusta. Aina kun kohtaan vastoinkäymisiä, ne eivät koskaan ole tietenkään sillä hetkellä mukavia, mutta luotan siihen (joskus vahvemmin ja joskus heikommin), että Kristus nostaa minut kaikista vastoinkäymisistä ja lopulta kuolemasta uuteen elämään.

Kristuksen ja koko Raamatun yksi keskeinen teema on jatkuva kaatumisen ja vahvempana ylösnousemisen teema. Tuo teema on jossain määrin universaali ja se näkyy mm. Rocky-elokuvissa, jotka käsittääkseni ovat osin myös Kristuksen tarinan inspiroimia (etenkin se neljäs ja huikein osa). Oikeastaan tuohon jatkuvaan vaikeuksista voittoon nousevaan teemaan on kiteytetty hyvin ja ehkä jopa olennaisin osa hengellisyydestäni. Kun Kristus kulkee rinnalla nostaen aina vaikeuksista voittoon, ei Hän jää etäiseksi tai pelottavaksi, vaan tärkeäksi osaksi omaa olemusta ja elämää. Silloin Hän edelleenkin sykähdyttää luita ja ytimiä myöten aivan kuin silloin pienenä lapsena näin ensimmäisen kerran krusifiksin.

Toki tuolla matkalla yrityksessä kehittyä jatkuvasti pikkuhiljaa paremmaksi ja osaavammaksi auttaa moni muukin asia: hyvät ystävät ja heidän kannustuksensa, hyvä kirjallisuus, urheilu, yritys ja erehdys jne. Tällainen moniulotteinen ja riskin ottoakin sisältävä elämä, jossa perusta on turvattu, auttaa minua tavoittelemaan myös maallisempia unelmia. Kristuksen tarina on myös osaltaan opettanut siihen, että joskus vastoinkäymiset ja tahattomat virheetkin voivat olla isoja siunauksia elämässä. Niiden merkityksen ja niihin liittyvän johdatuksen yleensä ymmärtää kuitenkin vasta jälkikäteen – etenkin jos on valmis oppimaan aktiivisesti virheistään.

Kristus on siten elämäni olennainen ydinvoima, joka antaa jokainen päivä voimaa puskea johdonmukaisesti eteenpäin yrittäen kehittyä aina vain paremmaksi, rohkeammaksi ja vahvemmaksi ihmiseksi. Siinä auttaa ja inspiroi myös seuraava Psalmi (112:6–10):

Oikeamielinen ei koskaan horju,

hänet muistetaan ikuisesti.

Ei hän pelkää pahoja viestejä

vaan luottaa vakain mielin Herraan.

Hän on vahva ja rohkea,

ei hän pelkää,

ja pian hän katsoo voittajana

ahdistajiinsa.

Hän antaa avokätisesti köyhille,

hän toimii aina vanhurskaasti

ja kulkee pystyssä päin.

Sen nähdessään jumalaton

vimmastuu,

kiristelee hampaitaan,

pakahtuu raivoonsa.

Lisäinspistä:

https://www.youtube.com/watch?v=MwPb7g_BlXQ