Kari Mäkisen mielestä piispainkokous voisi nykyistä rohkeammin tarttua kirkon sisäisten asioiden ohella ajankohtaisiin kysymyksiin yhteiskunnassa ja arvioida niitä kirkon uskon näkökulmasta.
Mäkinen puhui maanantaina piispainkokouksen yksipäiväisessä istunnossa Helsingissä.
– Piispainkokous osuu ajankohtaan, jota julkisuudessa sävyttää kaksi muuta kokousta. Etelä-Afrikan Durbanissa pidetään kansainvälinen ilmastokokous ja perjantaina EU-johtajat kokoontuvat jälleen huippukokoukseen etsimään keinoja Euroopan talouskriisin ratkaisemiseksi. Kummankaan kokouksen teemat eivät ole piispainkokouksen asialistalla. Ne voisivat olla, Mäkinen totesi.
Arkkipiispan mukaan mainittujen kokousten asiat vaikuttavat joka tapauksessa siihen henkiseen ilmastoon ja ihmisten todellisuuteen, jonka keskellä kirkon työtä tehdään.
Mäkinen toi esille, että epävarmuuksien keskellä asenneilmapiiri kovenee yhteiskunnassa.
– Se näkyy jyrkentyneinä äänenpainoina, viholliskuvien rakentamisena ja torjuntana vierasta ja erilaista kohtaan. Se näkyy myös asenteina, joissa kilpailua pidetään luonnonlakina ja vahvojen selviytymistä ja heikkojen jäämistä sivuun väistämättömänä realiteettina, Mäkinen kritisoi.
Arkkipiispan mielestä kirkon on määrätietoisesti sanouduttava irti viholliskuvien rakentamisesta riippumatta siitä, esiintyykö sitä kirkon omassa piirissä vai muualla yhteiskunnassa.
Lue Arkkipiispa Kari Mäkisen koko puhe:
Kuitenkin Jumala on
Piispainkokous osuu ajankohtaan, jota julkisuudessa sävyttää kaksi muuta kokousta. Etelä-Afrikan Durbanissa pidetään kansainvälinen ilmastokokous ja perjantaina EU-johtajat kokoontuvat jälleen huippukokoukseen etsimään keinoja Euroopan talouskriisin ratkaisemiseksi.
Kummankaan kokouksen teemat eivät ole piispainkokouksen asialistalla. Ne voisivat olla. Piispainkokous, jonka tehtävänä on käsitellä kirkon uskoa, julistusta ja työtä koskevia asioita, voisi mielestäni nykyistä rohkeammin tarttua kirkon sisäisten asioiden ohella ajankohtaisiin kysymyksiin ja arvioida niitä kirkon uskon, julistuksen ja työn näkökulmasta. Muuttunut kokousrytmi antaisi tähän ehkä aiempaa paremmat mahdollisuudet.
Mainittujen kokousten asiat vaikuttavat joka tapauksessa. Ne vaikuttavat henkiseen ilmastoon, ne vaikuttavat ihmisten todellisuuteen, jonka keskellä kirkon uskoa tulkitaan ja työtä tehdään.
Kumpikin kokous ja niihin liittyvä julkisuus kertovat siitä, miten maailmaa tällä hetkellä tarkastellaan talouden kautta. Taloudessa taas näyttää 2000-luvulla tapahtuneen merkittävä muutos. On siirrytty pysyvästi ennakoimattomuuden ja arvaamattomuuden aikakauteen. Taustalla ovat globaalin talouden vaikutussuhteiden monimutkaisuus ja finanssimarkkinoiden nopeasykkeisyys. Tämä näkyy tällä hetkellä Euroopan pyristellessä talouskriisin keskellä.
Talouden epävarmuus vahvistaa kokemusta elämän yleisestä epävarmuudesta riippumatta siitä, koskeeko uhka välittömästi omaa hyvinvointia vai ei. Tunnetaan voimattomuutta ja ulkopuolisuutta. Maailmaa on mahdoton käsittää, sen muutoksia ja niihin vaikuttavia voimia ei tavoita.
Tästä maaperästä nousee yleisen ilmapiirin kovenemista. Se näkyy kahdella tavalla. Se näkyy jyrkentyneinä äänenpainoina, viholliskuvien rakentamisena ja torjuntana vierasta ja erilaista kohtaan. Se näkyy myös asenteina, joissa kilpailua pidetään luonnonlakina ja vahvojen selviytymistä ja heikkojen jäämistä sivuun väistämättömänä realiteettina; epävarmassa tilanteessa kukin pitäköön itsestään huolen.
On selvää, että kirkon on määrätietoisesti ja päättäväisesti sanouduttava irti viholliskuvien rakentamisesta, esiintyipä niitä sitten kirkon omassa piirissä tai muualla yhteiskunnassa. Kirkon tehtävä on sanoa, että elämä ei ole ensi sijassa eikä pelkästään taloutta, ja että juuri heikkenevässä tai epävarmassa tilanteessa kysytään oikeudenmukaisuutta ja solidaarisuutta. Tarvitaan rohkaisua, elämänuskon vahvistamista, luottamuksen, sovinnon, tulevaisuuden ja toivon ylläpitämistä; sitä mikä kumpuaa kristillisen uskon perustasta. Sitä kirkolta myös odotetaan.
Mielessäni kysyn kuitenkin, yltääkö se kovien puheitten ja tekojen ja asenteiden juurille. Tavoittaako se todellista voimattomuuden, ulkopuolisuuden ja turvattomuuden maailmaa?
Amerikkalaiselta rikoskirjailijalta Raymond Chandlerilta kysyttiin kerran, mitä hän halusi kirjoillaan sanoa. Hän vastasi: Haluan kuvata suurkaupungin katujen yllä leijuvan pelon hajun.
Voi olla, että juuri siitä on kysymys, pelon hajusta, nimeämättömästä, epämääräisestä uhan tunteesta ja ahdistuksesta. Kyse ei ole konkreettisesta pelosta, toki siitäkin silloin kun oma toimeentulo ja elämän turvarakenne ovat uhattuina tai pettäneet. Kyse on turvallisen, hyvinvoivan elämän yllä leijuvasta pelon hajusta, joka tuntuu välillä vahvempana välillä vain heikkona tuulahduksena.
Jos näin on, kyse ei ole vain nykyisen taloustilanteen, globalisaation, maahanmuuton tai ympäristöuhkien mukanaan tuomasta kokemuksesta. Kyse on 1900-luvun perinnöstä. Takanamme on vuosisata, joka on länsimaissa ollut valtavan vaurastumisen ja kehityksen vuosisata, mutta samalla vuosisadoista julmin, verisin ja kauhistuttavin. Maailmansotien synnyttämä kokemus oli kokemus maailman liukumisesta käsityskyvyn ja hallinnan ulottumattomiin. Vanhat kartat eivät pitäneet, eikä uusiin ollut luottamista. Siitä kumpusi modernin ihmisen pettymyksen, yksin jäämisen, eksymisen ja nimeämättömän ahdistuksen kokemus. Hyvinvointi ja kehitys eivät poistaneetkaan elämän perustavaa epävarmuutta ja arvaamattomuutta.
Kuulen näitä kaikuja tämän hetken ilmapiirissä, avuttomuudessa ja voimattomuudessa voimien keskellä, jotka ovat liian suuria käsitettäviksi.
Tätä kokemusta eivät mitkään kehityshankkeet, eivät hyvyyden, suvaitsevaisuuden tai paremman huomisen julistukset pyyhkäise pois. Ja juuri se olisi tunnistettava, ei torjuttava eikä kiellettävä, vaan juuri sen kanssa meidän olisi kyettävä keskustelemaan, pelon hajun kanssa, epävarmuuden, turvattomuuden ja nimeämättömän ahdistuksen kanssa, silloinkin, kun se tulee näkyviin kovuutena, aggressiivisuutena tai suojautumisena.
Voi olla, että kovenevassa maailmassa tarvitaan myös kovan todellisuuden teologiaa, kieltä, joka tavoittaa pelon hajun, epävarmuuden ja tappion.
Vuosia sitten muuan mies kertoi, miten hän nuoruudessaan harhaili muun muassa Tukholmassa. Monella tavalla eksyksissä, pelon haju oli tarttunut vaatteisiin. Hän kertoi jotenkin joutuneensa seurakunnan myyjäisiin. Siellä hänen luokseen tuli kaksi naista. Nämä alkoivat kertoa uskosta, elämänihanteista, hyvästä elämästä, parannuksesta ja turvallisuudesta, jonka Jumala antaa. He kysyivät miehen uskosta. Mies kertoi tunteneensa ahdistusta ja pakokauhua, hänen sisällään oli kaaos, ei hän osannut uskosta puhua, eikä turvallisuuden ja hyvän elämän Jumala tuntunut todelliselta. Silloin hänen viereensä ilmestyi pitkä ruma mies papin kauluksessa. Pappi ei puhunut mitään, mutta tarttui häntä kädestä ja vain katsoi noita naisia. Naiset lähtivät vähin äänin. Nuorelle miehelle tuli turvallinen olo.
Pappi oli Juhani Rekola, Tukholman suomalaisen seurakunnan komministeri ja Slussenin sissien pappi. Mutta myös se suomalainen teologi, joka on esseissään antautunut keskusteluun modernin ihmisen epävarmuuden, turvattomuuden ja nimeämättömän, tunnistamattoman pelon kanssa. Hän oli sodan käynyt mies, se oli hänen taustansa, joka ei opettanut luottamusta ja turvallisuutta vaan elämän julmuutta ja arvaamattomuutta. Hänen näkökulmansa ei ole sosiaalieettinen, hän ei rakenna parempaa maailmaa vaan yrittää katsoa elämää niin kuin se on. Ihminen näkyy hänelle ensi sijassa vertikaalisessa suhteessa, suhteessa ylöspäin.
Rekola kavahtaa kevyttä uskoa. Hänestä ei ole tukea sellaiseen älylliseen keskusteluun, jossa yritetään argumenttien perusteella osoittaa, että varmaankin Jumala on. Hänen maailmassaan ei ole sellaista turvallisuutta, jossa ihminen voisi sanoa luottaen Jumalan varjelukseen vaikeissakin tilanteissa: sittenkin Jumala on. Hän astuu tappion, epäilyjen, epävarmuuden, vihan ja pettymysten keskelle, ja sieltä nousee hänen viestinsä: kuitenkin Jumala on. Usko ei ole turvapaikka, Jumala ei vie todellisuuden kieltämiseen vaan keskelle todellisuutta.
Rekolan teologia on traagisuuden teologiaa, ja samalla syvää luterilaista ristin teologiaa. Ilman ristiä ei ole ylösnousemusta. Sen kieli voi olla hiljaisuuden kieltä, rinnalle asettumisen kieltä ja todellisuuden tunnistamisen kieltä, ja samalla aitoa uskon kieltä.
Juhani Rekolan teologia on yksi esimerkki teologiasta, joka pyrkii tavoittamaan epävarmuuden ja nimeämättömän ahdistuksen ja pelon hajun ja löytämään niille kielen torjumatta niitä. Se on kelkasta pudonneitten teologiaa, mutta myös kovan todellisuuden ja selviytymispakon keskellä elävien teologiaa. Se on ristin teologiaa. Myös sitä juuri nyt tarvitaan.
Olematta varsinaisesti sosiaalieettistä se sisältää radikaalin yhteiskunnallisen viestin epävarmuuden ja arvaamattomien voimien keskellä. Kyse ei ole optimismista tai kevyestä toivosta, vaan rohkeudesta.
Kuitenkin Jumala on.