Luukkaan evankeliumi 1:46–55
Maria sanoi: ”Minun sieluni ylistää Herran suuruutta, minun henkeni riemuitsee Jumalasta, Vapahtajastani, sillä hän on luonut katseensa vähäiseen palvelijaansa. Tästedes kaikki sukupolvet ylistävät minua autuaaksi, sillä Voimallinen on tehnyt minulle suuria tekoja. Hänen nimensä on pyhä, polvesta polveen hän osoittaa laupeutensa niille, jotka häntä pelkäävät. Hänen kätensä on tehnyt mahtavia tekoja, hän on lyönyt hajalle ne, joilla on ylpeät ajatukset sydämessään. Hän on syössyt vallanpitäjät istuimiltaan ja korottanut alhaiset. Nälkäiset hän on ruokkinut runsain määrin, mutta rikkaat hän on lähettänyt tyhjin käsin pois. Hän on pitänyt huolen palvelijastaan Israelista, hän on muistanut kansaansa ja osoittanut laupeutensa Abrahamille ja hänen jälkeläisilleen, ajasta aikaan, niin kuin hän on isillemme luvannut.”
***
Nöyryys ja hiljaisuus. Siinä ominaisuudet, joista Jeesuksen äiti usein muistetaan. Maria, Herran piika, suostuu Jumalalta saamaansa tehtävään: ”Tapahtukoon minulle niin kuin sanoit.”
Nöyryys ja kuuliaisuus eivät kuitenkaan tule ensimmäisenä mieleen päivän evankeliumista. Maria kajauttaa varmana ja voitonriemuisena kiitosvirren, joka on sisällöltään niin vallankumouksellinen, että historian saatossa monissa diktatuurien keskellä elävissä kirkoissa sen lukeminen jumalanpalveluksissa on ollut kiellettyä.
”Hän on syössyt vallanpitäjät istuimiltaan ja korottanut alhaiset”, riemuitsee Maria. Samaan tapaan lauloi Vanhan testamentin Mirjam, kun Israel oli pelastunut faraon sotajoukolta: ”Laulakaa ylistystä Herralle, hän on mahtava ja suuri: hevoset ja miehet hän mereen suisti!”
Nämä naiset eivät ole hiljaisia alistujia. He eivät pelkää korottaa ääntään ja julistaa pelastusta sorretuille, alistetuille ja nöyryytetyille.
Nöyryys ei ole nöyristelyä. Se ei ole itsensä vähättelyä, valtaapitävien mielistelyä tai sokeaa tottelemista. Nöyryys on sopeutumista, suostumista siihen, että elämä voi kulkea toisin kuin itse olisi halunnut tai suunnitellut.
Marian kohdalla kävi juuri niin. Kiitosvirressään hän riemuitsee, kuinka ”tästedes kaikki sukupolvet ylistävät minua autuaaksi”. Mutta entä hänen oma sukupolvensa – se, joka kuiskutteli, että näinkö on päässyt käymään hyvän perheen tyttärelle.
***
Nöyräkin voi kulkea pystypäin, niin kuin teki Maria, aviottoman lapsen tuomasta sosiaalisesta häpeästä huolimatta. Nöyrällä on selviytymiskeinonsa, niin kuin oli Marialla, joka lähti hakemaan vertaistukea sukulaisnaiseltaan Elisabetilta. Juuri tämän luona Maria puhkeaa kiitokseen ja ylistykseen. Kyllä tästäkin selvitään!
Nöyryys on hyve, josta omana itseriittoisena aikanamme ei juuri puhuta. Mieluummin me haluaisimme pitää elämän ohjat käsissämme. Erityisen kärkkäitä olemme neuvomaan toisia siitä, kuinka he saisivat elämänsä järjestykseen ja kuinka heistä tulisi parempia ihmisiä. Nöyryys on kuitenkin hyve, jota ei voi vaatia muilta kuin itseltään, sillä helposti se muuttuu nöyryyttämiseksi.
Marian laulu heijastaa luottamusta siihen, että Jumala on nöyryytettyjen auttaja, joka pelastaa maahan poljetut. Maria on esimerkki kaikista niistä alhaisista, jotka Jumala on korottanut.
Jumalan suunnitelman välikappaleeksi suostuminen ei tarkoita vain riemua vaan myös ahdistusta – miekkaa, joka repii rikki sydämen. Tätä äidin riemun ja tuskan vaihtelua kuvaa mestarillisesti Oiva Paloheimo runossaan Neitsyt Maarian kehtolaulu, jossa lastaan tuudittava äiti laulaa:
”Pientä kättäsi ojennat. Veriin lyödään se kerran. Miksi, oi lapseni, kohtaskaan sun äitiäs armo Herran.”
Suostumisen ja kapinoinnin kysymykset ovat edelleen ihmisen osa. Mikä on sinun paikkasi, mikä tehtäväsi? Suostutko siihen?
Kirjoittaja on eksegetiikan yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa.
Kuvitus: Gun Damén