Kuka päättää kuolemasta? Kuka auttaa kuolemaan? Kuolema-symposiumissa Joensuussa teologit, lääkärit ja hoitajat käsittelivät eettisessä teemapäivässä kuoleman kohtaamista, saattohoitoa ja eutanasiaa.
Karjalan teologisen seuran järjestämä viides symposiumi kokosi 15.–16. helmikuuta 330 kuulijaa Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampukselle. Symposiumia seurattiin videoyhteyden kautta myös Kuopion kampuksella.
Karjalan teologisen seuran puheenjohtaja, professori Hannu Mustakallio kertoi, että tämänkertaisen symposiumin suunnittelu lähti liikkeelle Kuopion kampuksella, ja lopputuloksena oli poikkitieteellinen eettinen teemapäivä, jossa kuolemaa käsitellään teologisena, lääketieteellisenä ja kulttuurisena aiheena.
Symposium oli tarkoitettu seurakuntien työntekijöille, teologian opiskelijoille, sosiaali- ja terveysalan työntekijöille ja muille asiasta kiinnostuneille.
Karjalan Teologisen seuran yhteistyökumppaneina symposiumissa olivat Itä-Suomen yliopisto sekä Kuopion, Mikkelin ja Karjalan hiippakunnat.
Ystävä vai vihollinen?
Symposiumin puheenjohtajana toiminut Kuopion piispa Jari Jolkkonen pohti kuolemaa aksiologisesti filosofian ja teologian näkökulmasta. Onko kuolema ystävä vai vihollinen? Mikä on kuoleman merkitys? Onko se hyvä vai paha?
Kreikkalainen filosofi Epikuros piti kuolemaa ystävänä.
– Kun me olemme olemassa, ei kuolemaa vielä ole ja kun kuolema on, meitä ei ole enää olemassa, Jolkkonen siteerasi Epikurosta.
Thomas Clarkin mukaan kuolema tekee elämästä arvokkaan.
Länsimainen materialistinen maailmankatsomus lähtee naturalismista. Kuolema on biologinen osa elämän kiertokulkua. Yksilö kuolee, jotta geenit voivat elää.
Kristillisessä uskossa kuolema on varjo, jopa rangaistus synnistä. Kuolemasta on kristinuskossakin erilaisia oppeja. Koko kuoleman opissa ihminen kuolee kokonaan, kunnes herätetään uudelleen. Jeesus puolestaan ajatteli, että ruumiin kuolema ei tarkoita sielun kuolemaa.
Myös ruumiin ja sielun olemuksesta on erilaisia ajatuksia. Gnostilaisuudessa ruumis on paha ja sielu hyvä. Varhaiskristilliseen ajatteluun puolestaan kuuluu, että ruumis ja sielu ovat kokonaisuus. Ruumis on sielun koti.
– Kuolema lopullistaa suhteemme Jumalaan. Tässä elämässä ihminen joko kulkee kohti Jumalaa tai hänestä pois, Jolkkonen sanoi.
Oikeus elää kuolemaan asti
Emeritusarkkipiispa John Vikström pohti puheenvuorossaan, että ihmisen valta- ja vaikutusalueen laajetessa nousee kysymys, voisiko kuolemakin kuulua manipuloitavien asioiden piiriin.
– Olemmeko symposiumissa uhmaamassa itse kuoleman majesteettia? Vikström kysyi.
Vikströmin mukaan ihmisen arvokkaassa kuolemassa on kyse ihmisen oikeudesta elää kuolemaan asti. Oikeuteen kuolla sisältyy hänen mukaansa myös oikeus kuolla silloin, kun kuolema on jo avannut oven ja on tulossa sisään, siis oikeus saada kuolla ilman, että yritetään kaikin tavoin viivyttää kuoleman tuloa.
– Kuuluuko ihmisen oikeuteen kuolla myös oikeus kuolla tietoisesti? Toteutuuko joissakin ääritapauksissa arvokkaan kuoleman ajatus vain tällä tavoin? Vikström kyseli viitaten eutanasiaan.
Myös sairaalasielunhoidon johtaja, rovasti Kirsti Aalto pohti oikeutta päättää kuolemasta.
– Lääketieteen avulla voidaan elämää pidentää silloinkin, kun se ilman hoitotoimenpiteitä jo olisi päättynyt luonnolliseen kuolemaan.
– Lääkäreille eutanasian toteuttamisvastuu olisi kuitenkin kohtuuton tehtävä ja vastoin heidän etiikkaansa. Kristilliseen ihmiskäsitykseen kuuluu, että jokaisella on ihmisarvo ja oikeus elää, Aalto sanoi.
Eutanasia osaksi saattohoitoa?
Terho-kodin ylilääkärin Juha Hännisen mukaan eutanasiasta pitää pystyä keskustelemaan mahdollisena ratkaisuna osana laadukasta saattohoitoa.
Moni syöpäpotilas väsyy sietämättömiin kipuihin ja haluaa kuolla nopeasti. Ajatuksena on potilaan parhaaksi toimiminen.
– Eutanasialla voi olla potilaan elämän laatua lisäävä vaikutus, Hänninen korosti.
Hänen mukaansa eutanasia on potilaan päätös, lääkäri päättää omasta osallisuudestaan toteutukseen. Hollannissa ja Belgiassa eutanasia on laillistettu.
– Meidän ei kannata kopioida Hollannin tai Belgian lakia, vaan laatia Suomessa oma parempi laki eutanasiasta, Hänninen korosti.
Suomen Lääkäriliiton puheenjohtaja Heikki Pälve pitää tärkeänä, että eutanasiasta keskustellaan.
– Potilaan autonomia lisääntyy ja hänen hoitotahtoaan kunnioitetaan. Nykyisinkin potilaalla on oikeus kieltäytyä hoidosta. Toisaalta potilaalla ei ole oikeutta hoitoon, joka ei ole lääketieteessä ole aiheellista, Pälve korosti.
Pälven mukaan lääkärin tehtäviin ja etiikkaan ei kuulu eutanasia. Lääkäriliiton tekemässä tutkimuksessa valtaosa lääkäreistä suhtautuu kielteisesti eutanasian laillistamiseen.
– Onko oikein tunkea lääkäreiden niskoille toimenpiteitä, joita he eivät ei halua tehdä, Pälve kysyi.
Pahasta voi kasvaa hyvää
Rovasti, TL, Matti-Pekka Virtaniemi on löytänyt hämmästyttävän paljon iloa ja toivoa haastateltuaan väitöskirjatutkimustaan varten ALS:iin sairastuneita. Täydellisen liikuntakyvyttömyyden ja hengitys- ja nielemisvaikeuksien kautta kuolemaan johtava etenevä sairaus onkin yllättäen tuonut ihmisen elämään myönteisiä asioita.
– Suhteet perheeseen ja läheisiin ovat parantuneet. ALS:ia sairastavat pitävätkin pitkällistä kuolemaan päättyvää sairautta parempana kuin äkkikuolemaa, Virtaniemi kertoo.
Pitkä sairastaminen ja hiljaa hiipuminen antaa aikaa luoda yhteyden paitsi läheisiin myös Jumalaan. ALS-diagnoosi aiheuttaa eksistentiaalisen shokin.
– Traumaattisissa tilanteissa kokemus maailman pelottavasta tarkoituksettomuudesta saattaa vähitellen muuntua uudenlaiseksi tarkoitukselliseksi elämäksi, Virtaniemi kiteytti.
Hoitajat etulinjassa
Hoitajilla on kuolevan potilaan hoidossa aivan erityinen rooli, he ovat käytännön hoitotyössä läsnä ja lähellä ympäri vuorokauden.
Nuorempi tutkija Anja Terkamo-Moisio kertoi, että hoitajan kokemus kuoleman kohtaamisesta on hyvin erilainen ensiavussa, terveyskeskuksen vuodeosastolla tai hoitokodissa.
– Sairaalan ensiavussa potilaan kuoleman kokee henkilökohtaisena epäonnistumisena. Saattohoidossa kuolema on tiedossa oleva tapahtuma, jopa helpotus. Elämän arvostus kasvaa kuoleman kohtaamisen seurauksena.
– Hoitajan ensimmäinen kokemus potilaan kuolemasta on hyvin merkittävä. Jos on saanut silloin tukea, sitä pystyy myöhemmin itsekin antamaan niin omaisille kuin toisille hoitajille, Terkamo-Moisio korosti.
Kokemus ja hoitajan reaktio kuolemaan voi olla kahtalainen: joko pelko, kyynisyys ja etäännyttäminen tai luottamuksellinen suhde potilaaseen ja omaisiin.
Empaattisesti ja rehellisesti
Kuopion yliopistollisen sairaalan Syöpäkeskuksen osastoylilääkäri Kristiina Tyynelä-Korhonen korosti empaattista ja rehellistä vastaamista potilaan kysymyksiin, kun sairaus on edennyt ja kuolema on lähestymässä
Saattohoitopäätöksen tekee hoitava lääkäri yhdessä potilaan kanssa. Kuolemaa lähestyvä potilas tarvitsee turvallisen suhteen ja luottamuksen lääkäriinsä ja hoitajiinsa. Asioista olisi keskusteltava riittävän ajoissa, sillä jo kuolemassa oleva potilas ei enää jaksa keskustella.
Potilaan itsemääräämisoikeutta kunnioitetaan ja hänelle annetaan paras mahdollinen oireenmukainen hoito. Syöpäsairaan kuolema on yleensä usean päivän prosessi, jossa potilaan tilanne on melko rauhallinen.
– Hoidon tarve suuntautuukin tässä vaiheessa omaisiin ja läheisiin. Saattohoitovaihe pitää hoitaa hyvin, jotta omaisille tulee vaikeasta kokemuksesta huolimatta tunne, että hyvä hoito on toteutunut.
Rinnalla loppuun saakka
Sairaalapastori Kati Häkkinen tulee potilaan luo kutsuttuna vieraana.
– Yleensä minut kutsuu potilas itse, joskus hoitaja tai omaiset.
Sairaalapastori kohtaa erityisesti ihmisen henkisen ja hengellisen hädän ja samalla oman avuttomuutensa ja oman kuolevaisuutensa. Hiljentyminen, kuunteleminen ja läsnäolo ovat tärkeimmät asiat kuolevan rinnalla kulkemisessa.
– Aina ei edes ole sanoja. Joskus pelkkä kädestä pitäminen auttaa.
Häkkisen mukaan sairaalapastorilla on kuitenkin aina ”kättä pidempää” kuolevan avuksi.
– Meillä on aina mahdollisuus herran pyhään ehtoolliseen.
Sairaalapastori kulkee kuolevan ja omaisten rinnalla usein loppuun saakka.
Kuvat: Riitta Makkonen. Kuvia voi selata valkoisista nuolista.
1. Pohjois-Karjalan keskussairaalan palliatiivisen osaston koordinoiva sairaanhoitaja Minna Peake, Terho-kodin ylilääkäri Juha Hänninen, symposiumin puheenjohtaja piispa Jari Jolkkonen ja Lääkäriliiton puheenjohtaja Heikki Pälve keskustelivat tauolla.
2. Kansanmuusikko Emilia Kallonen toi oman musiikillisen kannanottonsa symposiumiin itkuvirrellään.