Teologianopiskelija Jiska Gröhn lukee Tunnustuskirjoja säännöllisesti. Niiden pitää olla käden ulottuvilla, kun opiskelukavereiden kanssa tulee keskustelua oikeasta opista tai kun hän valmistelee raamattuopetusta Evankelisten opiskelijoiden iltaan.
– Mitä enemmän tankkaan niitä, sitä enemmän vahvistun kirkon uskossa ja sitä selvemmäksi minulle tulee lain ja evankeliumin ero, Gröhn sanoo.
Papiksi haluava Gröhn tutustui Tunnustuskirjoihin seurakuntanuorissa Halsualla ja osti ne itselleen Vetelin Luther-Divarista. Hän toivoo, että kaikki kirkon työntekijät käyttäisivät niitä opetuksensa lähteenä.
Kirkon työntekijän on oikeastaan mahdotonta olla Jiska Gröhnin kanssa eri mieltä, sillä Suomen evankelis-luterilainen kirkko on hyväksynyt Tunnustuskirjat identiteettinsä, oppinsa ja toimintansa perustaksi.
Kirkkojärjestyksen ensimmäisen pykälän mukaan ”Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä kristillistä uskoa, joka perustuu Jumalan pyhään sanaan, Vanhan ja Uuden testamentin profeetallisiin ja apostolisiin kirjoihin, ja joka on ilmaistu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä muuttamattomassa Augsburgin tunnustuksessa ja muissa luterilaisen kirkon Yksimielisyyden kirjaan otetuissa tunnustuskirjoissa.”
*
Suomen kirkon tunnustuksella on juutalais-kristillisessä traditiossa pitkät juuret.
Uskomme isien ensimmäinen ”tunnustuskirja” pystytettiin yli kolmetuhatta vuotta sitten Israelin Sikemiin. Joosuan kirjassa kerrotaan, miten Israelin kansa valitsi Herran Jumalakseen ja tahtoi palvella häntä. Kansanjohtaja Joosua kirjoitti liiton säädökset lain kirjaan ja pystytti Sikemiin suuren kiven liiton solmimisen muistoksi.
Kehittyneet uskonnolliset järjestelmät yleensä edellyttävät, että niihin sitoutuvien ihmisten uskolla on tietty sisältö ja muoto. Usko voidaan yrittää kiteyttää uskontunnustukseksi eli symboliksi. Juutalaisuudessa sellaisena toimii Viidennen Mooseksen kirjan tunnustus ”Kuule, Israel! Herra on meidän Jumalamme, Herra yksin”.
Myös Uudessa testamentissa on kohtia, joita on käytetty tunnustuksen tapaan, kuten ”Jeesus on Herra” ja ”Minä uskon, että Jeesus Kristus on Jumalan Poika”.
Islamin uskontunnustus puolestaan kuuluu: ”Todistan, että ei ole muuta Jumalaa kuin Allah, ja että Muhammed on hänen lähettiläänsä.”
*
Tunnustukset määrittelevät uskoa. Ne auttavat erottamaan oikean opetuksen väärästä ja kuuluttavat kristillistä uskoa maailmassa.
300-luvulla kristityt muokkasivat kirkolliskokouksissaan Nikeassa ja Konstantinopolissa tunnustuksen, joka on melkein kaikille kristityille yhteinen. Lännen kristityt käyttävät lisäksi Apostolista ja Athanasioksen uskontunnustusta.
Saksalaisen luterilaisen teologin Günther Gassmannin mukaan uskontunnustuksella on yhdeksän tehtävää. Se määrittelee uskontokunnan identiteetin ja opin, sulkee pois väärän opetuksen, rakentaa yhteisöä, julistaa, ylistää, selittää, opettaa ja yhdistää.
Uskonpuhdistajat eivät halunneet synnyttää uusia kirkkoja, vaan uudistaa vanhaa, puhdistaa sen anekaupasta, pyhimysten rukoilemisesta ja tekojen vanhurskaudesta. Muutoksia oli perusteltava ja puolustettava. Tämän vuoksi reformaattoreiden asiaa kirkastavista kirjoituksista koottiin ajan myötä virallisia ja laajoja tunnustuskirjoja. Luterilaisessa perinteessä Tunnustuskirjoina tunnettu kokonaisuus syntyi 1500-luvun loppuun mennessä. Niiden keskeisin pyrkimys oli osoittaa, että luterilaisuus merkitsi pysymistä katolisessa uskossa ja paluuta katolisen kirkon vanhaan perintöön.
On kiintoisaa, että yhteisesti hyväksytyt Tunnustuskirjat luonut luterilaisuus ei ole kyennyt laatimaan kaikille luterilaisille yhteistä, normatiivista tai muuten arvostettua dogmatiikkaa. Reformoiduilla sellainen on, Jean Calvinin monumentaalinen Institutio Christianae religionis vuodelta 1536.
Entä mitä sitten on tunnustuksellisuus? Yleensä sillä tarkoitetaan uskollisuutta kirkon tunnustukselle ja pyrkimystä elää, opettaa ja toimia sen mukaisesti.
Kiistatilanteissa oikeaa tunnustuksellisuutta ei kuitenkaan ole helppo määritellä, koska luterilaisilta puuttuu maan päällä kävelevä ylin auktoriteetti. Esimerkiksi katolisessa kirkossa oikean tulkinnan ratkaisee viime kädessä paavi.
*
Useimmat maailman luterilaisista kirkoista pitävät Tunnustuskirjoinaan ainakin Augsburgin tunnustusta ja Martti Lutherin Vähää katekismusta. Näihin sitoutumista edellytetään myös Luterilaisen maailmanliiton jäsenkirkoilta.
Kirkon sitoutuminen tunnustukseen edellyttää, että myös sen papit sitoutuvat siihen. Kuinka hyvin papit sitten tuntevat Tunnustuskirjat?
Helsingin yliopistossa jokainen teologin kandidaatin tutkintoa suorittava opiskelija tutustuu kirkkohistorian ja systemaattisen teologian peruskursseilla Tunnustuskirjojen syntyyn ja sisältöön.
Maisteriopinnoissa dogmatiikan opiskelijat voivat halutessaan tenttiä koko Tunnustuskirjat. Niiden opiskelu on myös osa kirkon pastoraalitutkintoa.
*
Oulun Tuiran seurakunnan kappalaiselle Päivi Jussilalle riittivät perusopinnot. Kaikkien seurakuntapappien tavoin hän käyttää Tunnustuskirjoja viikoittain esimerkiksi tunnustamalla seurakunnan kanssa Apostolisen uskontunnustuksen.
Vähä katekismus on ollut paljon käytössä rippikouluissa ja joskus hän lainaa saarnoissaan Isoa katekismusta.
Jussila kokee silti vieraantuneensa 25 vuotta kestäneen pappisuransa aikana Tunnustuskirjoista.
– Tunnustustekstien kieli on määrittelevää ja rajaavaa, eikä sen tähden puhuttele. Oman kristityn identiteettini kannalta nämä tekstit eivät ole tärkeitä. Ne eivät ole uskon ydintä, vaan alisteisia Jeesuksen persoonalle, Raamatulle ja omakohtaiselle elämänkokemukselle.
Jussilan mielestä Tunnustuskirjat ovat historiallisia dokumentteja, jotka kertovat oman aikansa tarpeesta tehdä pesäeroa muihin kristillisiin kirkkoihin ja yhteisöihin.
– Ekumeenisen vuoropuhelun myötä emme enää koe tarpeelliseksi pitää yllä vastakkainasettelua, vaan tavoittelemme yhteyttä kaikkien kanssa.
Tunnustuskirjoja ei kuitenkaan kannata Jussilan mielestä ryhtyä päivittämään. Sen sijaan pitäisi päivittää asenne, jolla niitä luetaan.
– Työläs päivitystyö ei ratkaisisi mitään niistä suurista kysymyksistä, joiden kanssa kirkko painii. Suurin haaste on dogmatismi. Jäykkä, ylimielinen ja dialogiin kyvytön asenne, joka heijastuu monista tunnustusteksteistä.
Päivi Jussila uskaltaa haastaa Lutherin keskeisimmät löydöt, jotka ovat ”Yksin uskosta, yksin armosta ja yksin Kristuksen tähden”, sekä ”yksin Raamattu”.
– Olisi tärkeää, että näitä väittämiä voitaisiin tarkastella rohkeasti ja myös tunnustaa niiden heikkoudet.
Jussila vierastaa ajatusta, että tunnustaminen tarkoittaa ensi sijassa jotakin, mikä liittyy järkeen ja kirjallisiin dokumentteihin.
– Mielestäni sana ”tunnustaminen” on paremmassa käytössä silloin, kun se viittaa Uuden testamentin tavoin tapahtumaan, jossa ihminen panee itsensä likoon seuratessaan Jeesusta.
*
Vain harvoilla kirkoilla on Raamatun rinnalla toista kirjaa, jolla on niin painava asema kuin Tunnustuskirjoilla on luterilaisille.
Katolinen kirkko ammentaa oppinsa Raamatusta ja traditiosta. Näitä tulkitsee kirkon opetusvirka, jota edustavat paavin ohella kirkollis- ja piispainkokoukset.
Katolisella kirkolla ei ole reformaation kirkkojen tunnustuskirjojen kaltaisia opillisia normeja, ellei sellaisina pidetä kirkolliskokousten päätöksiä. Uusi Katolinen Katekismus, joka ilmestyi suomeksi vuonna 2007, ei ole tunnustuskirja, niin yksityiskohtaisen tarkka opin esitys kuin se onkin.
Katolinen oppi määriteltiin tarkasti vasta reformaation aikana Trenton kirkolliskokouksessa (1545–1563). Kenties tähän ei aikaisemmin ollut erityistä tarvetta. Protestanttisuus haastoi katolista kirkkoa uudella tavalla sisältä käsin, toisin kuin juutalaisuus, ortodoksisuus ja islam – jotka olivat roomalaiskatoliselle kirkolle ennestään tuttuja, kilpailevia uskon muotoja.
Paavi on katolisen kirkon mukaan opin tulkitsijana erehtymätön silloin, kun hän esittää oppia tai etiikkaa koskevia väitteitä kirkon johtajana, ex cathedra.
*
Ortodoksisissa kirkoissa korostetaan kirkon velvollisuutta, tehtävää ja suvereenia oikeutta vaalia ja tulkita muuttumatonta opetusta. Opin katsotaan nousevan Raamatusta ja se on määritelty seitsemässä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa, joista viimeinen pidettiin Nikeassa vuonna 787.
Ortodoksisen kirkon sitova kirkkojärjestyksen ja kirkko-oikeuden tulkinta on koottu kanoneihin, jotka ovat kristittyjä velvoittavia määräyksiä. Kanonit julkaistiin Konstantinopolissa jo vuonna 883. Ne koostuvat pyhien apostolien, ekumeenisten ja paikallisten kirkolliskokousten sekä pyhien isien säännöistä.
Kanonit nousivat Suomessa puheenaiheeksi vuonna 2009, kun isä Mitro Repoa kiellettiin niiden perusteella toimimasta pappina sinä aikana, kun hän oli edustajana Euroopan parlamentissa.
Vaikka ortodoksit ovat kautta aikojen julkaisseet katekismuksia, heillä ei ole ollut lännen kirkkojen tavoin tapana koota opillista perinnettään yksityiskohtaisiksi ja järjestelmällisiksi opin yleisesityksiksi.
Eräänlainen klassikko ja poikkeus on 700-luvulla julkaistu Johannes Damaskolaisen
Ortodoksisen uskon tarkka esitys. Kirja perustuu ekumeenisten kirkolliskokousten päätöksiin ja pyhien isien opetukseen. Teos on suomennettu 1980-luvulla.
*
Kirkon herätysliikkeissä Tunnustuskirjoja käytetään edelleen ahkerasti luterilaisuudelle vieraiden oppien torjumiseen.
Nyt taistelun kohteena tosin ovat useimmiten kirkon omat äänet, jotka herätysliikkeiden mielestä hylkäävät tunnustuksen.
– Tunnustuskirjojen mukainen opetus on edellytys sille, että voimme kutsua itseämme ja kirkkoamme luterilaisiksi, Suomen teologisen instituutin pääsihteeri Ville Auvinen sanoo.
Hänen mukaansa kirkon luterilaisuus ei ole ensisijassa sen historiaan, vaan sen uskon sisältöön liittyvä määre.
Kirkkojärjestyksen ensimmäisen pykälän mukaisesti jokainen papiksi vihittävä lupaa pappislupauksessaan pysyä Jumalan pyhässä sanassa ja siihen perustuvassa evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksessa.
– On ikävää, jos papiksi vihittävä näin lupaa, mutta ei tiedä, mihin hän sitoutuu. Samoin jokaisen kirkon jäsenen, joka sanoo olevansa luterilainen, olisi tiedettävä, mitä hän silloin oikeastaan sanoo, Auvinen toivoo.
1980-luvun lopulla pääkaupunkiseudulle perustettiin Tunnustuskirjoihin keskittyvä Concordia-piiri, joka kokoontuu nykyisin Suomen teologisessa instituutissa. Sen toimintaan ovat osallistuneet kymmenet elleivät sadat teologian opiskelijat.
– Piirin tarkoituksena on osoittaa opiskelijoille, että kirkon syvien kamppailujen keskellä Tunnustuskirjat selittää Raamattua syvällisesti, Concordia-yhdistyksen puheenjohtaja Halvar Sandell sanoo.
*
Ryttylän Kansanlähetysopiston rehtorin Niilo Räsäsen mielestä Tunnustuskirjoja tarvitaan tänä päivänä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Toisuskoisten määrä Suomessa lisääntyy ja kirkossa on opillista sekavuutta.
– Jos Tunnustuskirjoja ei käytetä, ongelma on meissä eikä Tunnustuskirjoissa. Tarvitsemme kristinopin opettamisen renessanssia ja Katekismus on siihen oivallinen väline, Räsänen innostaa.
Tunnustuskirjojen ydin on hänen mielestään yksinkertainen ja selkeä. Se on armon evankeliumi siitä, että Jumalan edessä syyllinen ihminen vapautuu syyllisyydestään ja pelastuu ikuiseen elämään.
Räsäsen mukaan kaiken kristillisen opetuksen pitää olla selkeää ja Tunnustuskirjojen mukaista. Entä Raamattu sitten? Käykö tunnustuskirja-uskovaisille niin kuin he väittävät katolisille käyneen, kun he ovat hilanneet Raamatun ja ihmisen väliin paavin? Onko Tunnustuskirjat tunnustuksellisten paavi?
Räsäsen mukaan Raamattu on tunnustukseen sitoutuneiden ylin auktoriteetti, jota Tunnustuskirjat avaa luotettavasti.
– Kun pysyy kiinni Raamatussa, pysyy kiinni Tunnustuskirjoissa. Aina kun Raamattua opetetaan oikein, sitä opetetaan Tunnustuskirjojen mukaan. Toivon, että uskonpuhdistuksen juhlavuosi olisi Luther-renessanssin lisäksi myös Tunnustuskirja-renessanssi, Niilo Räsänen sanoo.
*
Tunnustuskirjoihin sisältyvä
Vähä Katekismus on Mikkelin piispan Seppo Häkkisen mielestä kirkon aarre, joka pitäisi saada nykyistä enemmän käyttöön.
– Toivoisin, että se löydettäisiin uudestaan myös jokapäiväisenä hartauslukemistona ja hengellisen elämämme peruskirjana.
Häkkisen mielestä erilaisten meditaatio-oppaiden kulta-aikana kirkon kannattaa pitää Katekismusta rohkeasti esillä.
– Sitä sopii mietiskellen lukea yhä uudelleen. Se on hengellisen elämän rautaisannos sekä seurakunnan jäsenelle että työntekijälle.
Seurakuntien uusille työntekijöille järjestetyllä orientoitumiskurssilla kurssilaiset kantoivat huolta siitä, osaavatko he opettaa kirkon opin mukaisesti.
– Vastasin heille, että jos on Katekismuksen lukenut ja siinä pysyy, ei voi mennä kovin harhaan. Papin on sen lisäksi syytä perehtyä erityisesti Isoon Katekismukseen sekä Augsburgin tunnustukseen, Häkkinen suosittelee.
Mikkelin hiippakunnan papiston tapaamisessa viime vuonna piispa Häkkinen muistutti, että uskon totuudet ovat usein paradokseja, järjelle käsittämättömiä.
Jos tätä ei voi hyväksyä, uskontunnustuksesta, neitseestäsyntymisestä ja Tunnustuskirjoista tulee kirkolle ongelma.
– Kirkon tunnustus on olemukseltaan kaikkina aikoina sama kuin Pietarin vastaus, jonka saa aikaan Pyhä Henki: ”Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika”, piispa Seppo Häkkinen muistuttaa.
Liber concordie eli Yksimielisyyden kirjan saksankielinen laitos vuodelta 1580. Kuva: Wikipedia.