SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja, kansanedustaja Antti Lindtman meni teininä mieluummin futisleirille kuin riparille. Tänä syksynä hän teki henkilökohtaisen ratkaisun ja liittyi kirkon jäseneksi. Nyt hän kertoo Kotimaa24:lle, mitä tapahtui:
Sain kasteen luterilaisen kirkon jäseneksi, mutta vanhempani erosivat kirkosta, kun oli alle yksivuotias. Minä tietenkin siinä mukana. Luulen heidän ajatelleen, että saisin myöhemmin tehdä itse ratkaisuni. Rippikoulua en siis käynyt, menin mieluummin futsileirille asiaa sen syvällisemmin ajattelematta.
Ehkä siinä sentään oli ripaus teini-iän kapinaa auktoriteetteja vastaan, mutta ei kuitenkaan kristinuskoa tai kirkkoakaan vastaan. Elämänkatsomustiedon tunneilla oli kiva perehtyä kaikkiin uskontoihin samalla kun – kuten luulimme – uskonnon tunneilla luettiin Uutta testamenttia.
Nasaretilaisen vuorisaarnan sanoman olen sisäistänyt aina, ensin ehkä tiedostamatta, myöhemmin tiedostaen. Sen alku, autuaaksi julistaminen, koskettaa tärkeimpiä elämänarvojani ja on ajankohtainen vielä kaksi tuhatta vuotta myöhemmin.
Jokainen ihminen varmaankin pohtii jossakin vaiheessa uskonasioita. En ole kokenut varsinaista herätystä. Olen pikkuhiljaa ryhtynyt miettimään elollista elämää suurempia asioita. Ehkä sysäyksen siihen antoi läheisen kuolema seitsemän vuotta sitten.
Itsenäisyyspäivän ja Kaatuneitten muistopäivän jumalanpalveluksissa olen käynyt jo kansanedustajan ja kaupunginvaltuuston puheenjohtajan roolissa, ja laskenut myös seppeleet sankarivainajille. Pyhän Laurin kirkossa huomasin pohtivani virsien, rukousten ja saarnojen sanomaa. Se ei kuulostanutkaan jargonilta. Aloin pohtia sanojen tarkoitusta.
Samaan aikaan kirkon sanoma yhteiskunnassa on muuttunut yhä enemmän sellaiseksi, jonka koen omaksi. Erityisesti Kari Mäkisen valinta arkkipiispaksi ja Irja Askolan valinta Helsingin hiippakunnan piispaksi ovat olleet tärkeitä tekijöitä. Heidän käyttämänsä arvopuheenvuorot ovat koskettaneet, kirkko on tullut lähemmäksi ihmistä ja arkea.
Koin, että kirkko alkoi pikkuhiljaa muuttua suvaitsevaisempaan suuntaan. Se hyväksyy erilaisuuden. Oikeudenmukaisuuden sanoma on yhä painavammin esillä.
Samaan aikaan syntyi monia kohuja, joiden tuloksena ihmiset ryhtyivät eroamaan kirkosta. Joka kerta ajattelin, että onpa tosi sääli. Juuri ne ihmiset lähtivät, joita kirkko tarvitsi nykyaikaiseksi muuttuakseen. Sehän vain vahvisti vanhoillisten ääntä.
Eroaminen hetken mielijohteesta on helppo, näkyvä ja tavallaan ymmärrettävä mielenosoitus päiviräsäsiä ja muita kohtaan. Onko kuitenkaan oikein kääntää selkänsä sen sijaan, että pyrkisi muuttamaan asioita? Se on vähän sama kuin jättäisi äänestämättä pettymyksen vuoksi. Loppujen lopuksi tulee tehneeksi tilaa juuri niille asioille, joita itse vastustaa.
Huomasin ystäväpiirissä paradoksin: yhä useampi nuori ihminen jakaa Facebookissa Mäkisen ja Askolan välittämää kirkollista sanomaa ja yhä useampi fanittaa heitä. Siitä huolimatta kukaan ei liity kirkkoon. Sen sijaan näkee jaettavan päivityksiä, että erotaan ahdasmielisten puheenvuorojen takia.
Ryhdyin tosissaan miettimään, että eihän se näin voi olla. Kirkko tekee niin paljon hyvää, että se ei voi menettää heitä, joita se kaikkein eniten tarvitsee.
Henkisesti olin tehnyt jo ratkaisuni, mutta alkusyksystä pysähdyin vielä kerran miettimään tätä asiaa. Silloin uutisoitiin piispainkokouksen päätöksestä, ettei samaa sukupuolta olevia saa vihkiä. Pohdin hetken ja totesin, että juuri nyt on mentävä ja tehtävä se minkä voi, että asiaan saadaan jonakin päivänä muutos.
Soitin Tikkurilan seurakuntaan meidän vihkipapillemme, joka oli siunannut avioliittomme, ja kysyin, miten kirkkoon liitytään. Hän opasti ja toivotti sydämellisesti tervetulleeksi. Nyt käyn sitä rippikoulua, joka nuoruudessa vaihtui futisleiriin. Voi sanoa, että liittymiseni on myös kannanotto Mäkisen ja Askolan korostamien arvojen puolesta.
Ja kyllä, kerron tämän julkisesti ajatuksella, että joku toinenkin pysähtyisi pohtimaan suhdettaan kirkkoon. Jos uskoo ja jos on sitä mieltä, että kirkon sanoma on oikea, niin mielestäni sitä voi parhaiten tukea seurakuntalaisena. Haluan omalta osaltani toimia niin, että kirkko pitäisi vahvan oikeudenmukaisuuden sanoman, ja että sen toimintatavat muuttuisivat tähän päivään sopivammiksi. Se tarkoittaa esimerkiksi erilaisuuden hyväksymistä.
Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi. Näin sanotaan Raamatussakin. Pyhä kirja neuvoo myös rakastamaan lähimmäistä.
Kuva: Esko Jämsä. Kun SDP:n kansanedustaja Antti Lindtman tänä syksynä halusi liittyä kirkkoon, hän soitti vihkipapilleen Tikkurilan seurakuntaan.
26.10.2016 Juttua on korjattu niin, että siitä poistettiin lause ”En ole koskaan eronnut kirkosta” ja lisättiin tieto siitä, että Lindtman on eronnut kirkosta hyvin pienenä samaan aikaan kuin vanhempansa.