Kirkon nelivuotiskertomuksen (2008-2011) mukaan ihmisten henkinen pahoinvointi on kasvanut, mutta pappien käymien sielunhoidollisten keskustelujen määrä on pudonnut voimakkaasti.
Tähän ristiriitaan kiinnittää huomiota Itä-Suomen yliopiston käytännöllisen teologian professori Paavo Kettunen kirjassaan Auttava kohtaaminen I – Sielunhoidon perusteet ja teologia (Kirjapaja 2013).
Vastaavasti sairaalapappien, perheneuvojien ja diakoniatyöntekijöiden sielunhoidollisten keskustelujen määrä on kasvanut. Vuositasolla yhdellä diakoniatyöntekijällä on 90 sielunhoidollista keskustelua papin 14:ta vastaan.
Paavo Kettunen arvelee, että pappien kyky kuulla ja tunnistaa sielunhoidon tarve on heikentynyt, mikä voi olla seurausta työntekijän omasta avuttomuudesta. ”Seurakuntatyössä löytyy yllin kyllin muuta, työntekijän mielestä ehkä kiinnostavampaa tekemistä kuin kuunnella myötäeläen yksityisen ihmisen elämäntaakkoja”, hän sivaltaa.
”On jopa kysyttävä, vaimentaako seurakuntien runsas ja monipuolinen toiminta ihmisen kaipauksen ja kuulluksi tulemisen äänen.”
Kettunen muistuttaa Kirkko 2000 -mietinnön johtopäätöksestä, jonka mukaan sielunhoito- ja rippikäytännön heikkeneminen paikallisseurakuntien työssä on merkinnyt tärkeän palautekanavan menettämistä suomalaiseen arkitodellisuuteen. Tämä heijastuu myös kirkon julistukseen ja päätöksentekoon.
Professori toteaa, että sielunhoidollisuus on muutakin kuin sielunhoidollisia keskusteluja. Kirjansa päätteeksi hän hahmottelee rakentavan vision, millainen olisi sielunhoidollinen kirkko.
Lue 9.1.2014 Kotimaasta arvio Paavo Kettusen kirjasta!