1.
„Joulu alkaa jo marraskuussa.“ Näin kuulutti muuan sanomalehti.
„Eikä ala. Ei ala marraskuussa joulu. Marraskuussa alkaa joulun odotus.“ Niin kuulutan minä, ja minun kanssani koko Kirkko.
Joulu on Jeesuksen, Jumalan Pojan syntymäjuhla. Sitä vietetään vasta kolmen ja puolen viikon päästä. Silloin me toivon mukaan taas kuulemme radiosta: „Huomenna, jos Jumala suo, on meidän Herramme ja Vapahtajamme armorikas syntymäjuhla.“ Tai jos seisomme silloin Rauman torilla, kuulemme viestin, joka alkaa näin: „Kun meillä taas vietetään kalliin Vapahtajamme syntymäjuhlaa, niin kaupunginhallitus julistaa täten joulurauhan alkaneeksi.“
2.
Ei alkanut siis joulu vielä viime viikonvaihteessa. Ei silloin loppunut edes kirkkovuosi. Vietettiin kyllä kirkkovuoden viimeistä pyhää. Silti vasta eilen, ehtookellojen soidessa, kirkkovuosi päättyi ja uusi alkoi.
Viime pyhänä oli vielä vakava Tuomiosunnuntai siitä riippumatta, kuinka kirkkaita jouluvaloja missäkin sytytettiin ja kuinka monta joulupukkia kävi myös pyhänä auki olevissa kauppakeskuksissa myyntiä edistämässä. Ei marraskuusta tai peräti lokakuusta tee vielä „joulua“ se, että maallinen ja maallistuva yhteiskunta on siirtänyt sillä tavoin nimitetyn ajanjakson alkamista aina vain aikaisemmaksi.
Joulu on vasta joulukuussa, vieläpä sen loppupuolella. Siihen me nyt, ensimmäisenä adventtisunnuntaina, alamme valmistautua, mutta emme vielä viettää sitä. Itse asiassa se, mitä maallinen yhteiskunta nimittää „jouluksi“, onkin jotakin muuta kuin se, jota me nyt odotamme. Maallinen „joulu“ on se aika, kun syyslomat on pidetty, mutta pitäisi jotenkin selvitä arjen ja pimeyden halki jouluaattoon ja sen tavaroiden paljouteen ja ylenpalttiseen syömiseen ja juomiseen. Pitäisi kestää harmaata kahden pimeän välillä, ja parhaiten se sujuu aloittamalla ylenpalttinen syöminen ja juominen ja tavaroiden haaliminen jo nyt.
Syödään, juodaan ja kulutetaan Suomi nousuun! Taustalla soivat vanhojen ja uusien joululaulujen poppisversiot aina korvien täydelliseen turtumiseen asti. Eikä lopulta yksikään piparkakku eikä kinkunsiivu enää suostu menemään kurkusta alas, vaikka jouluaatto on vasta edessäpäin.
3.
Näinkö on? Ei kai? Joko se pappi taas moralisoi?
Niin: eihän Jumalan laki todellakaan sano mitään joulun viettämisen ajankohdasta eikä joulutavoista. Ei paastoaminenkaan ole pakko, vaikka Jeesus ja opetuslapset sitä harrastivat, niin kuin myös ensimmäiset kristityt ja vielä nytkin moni uskova vääntäen elämänsä säästöliekille suureen juhlaan valmistauduttaessa.
Ei siis moralisoida. Eikä olekaan lopulta autuuden asia, jos jo nyt hankkii joululahjoja. Niin olen minäkin tehnyt. Ei siitäkään pidä ketään tuomita, jos jo nyt vähän tunnelmoi joulun odotuksen valossa. Kyllä minuakin kutkutti, kun alkuviikosta maisema oli kuin postikortti. Mietin, kuinka hienoa olisi, jos jouluna olisi yhtä kaunista. „Es weihnachtete so sehr“, kuten uussaksalaisesti sanottaisiin. Oli niin jouluista, niin jouluista!
Ei meitä myöskään syömisestä eikä juomisesta saa tuomita, kunhan vain emme syö emmekä juo terveyttämme pilalle. Nautimmehan mekin kohta, jos Herra suo, seurakuntamme yhteisen pikkujouluaterian tämän ensimmäisen adventin kunniaksi. Se on hieno juttu, joka sopii hyvin juuri tähän pyhään, jota sanotaan myös „pikkujouluksi“.
Tänään me ikään kuin jo ennalta tartumme siihen, mitä kohti meidän on vielä vaellettava. Me vahvistamme itseämme sanalla ja sakramentilla, mutta emme unohda myöskään kuolevaista ruumistamme. Olemmehan me kokonaisuus, jossa ruumista ja sielua ei oikein tässä ajassa voi erottaa toisistaan, ja lopulta ne jälleen yhdistyvät, kun Jumalan pasuuna soi ja ylösnousemus on käsillä. Yhdessä ja yhtenä ihmisyytenä ruumis ja sielu elävät, kärsivät, iloitsevat ja myös kilvoittelevat uskossa.
4.
Syödään siis ja juodaan hyvillä mielin pikkujouluateria messun jälkeen muistaen samalla niitä, jotka valmistivat sen meille, kattoivat sen pöytään ja näkivät vaivaa sen eteen, että me saamme sielunruoan jälkeen myös ruumiillemme vahvistusta. Sen jälkeen on kuitenkin viisasta laskeutua tavalla tai toisella „pieneen paastoon“, joka hyvin vakavien näkyjen kautta johtaa meitä siihen juhlaan, joka alkaa vasta jouluaattona, mutta jatkuukin sitten siitä viikkoja eteenpäin. Eletään niin, ettei kyllästytä koko jouluun jo ennen kuin se on edes alkanut. Koetetaan elää niin, että ymmäretään ja omallakin kohdalla tunnetaan, mitä oikea joulu tarkoittaa ja mitä varten me sitä vietämme.
Siinä meitä auttaa parhaiten Jumalan sana. Ilman Jumalan sanaa meidän joulumme on pelkkää kulutuskarnevaalia ja joulumme odotus vain firmojen ja yhdistysten pippaloita. Ilman Jumalan sanaa kuitenkin myös ankarin paasto ja vakavin valmistautuminen jouluun on pelkkää ihmistekoa, josta on vain vähän tai ei lainkaan hyötyä.
5.
Tänään, niin kuin usein muulloinkin, Jumalan sana vie meidät Jerusalemiin hiukan vajaat kaksituhatta vuotta sitten. Jerusalem on yksi niistä maailman solmukohdista, joissa monet jännitteet kohtaavat toisensa joko vertauskuvallisesti tai suorastaan käsinkosketeltavalla tavalla. Ajatelkaamme juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin historiaa, niiden suhdetta toisiinsa ja sellaisena niiden vaikutusta maailmanhistoriaan! Ne ovat monella tavoin kipunoiden kohdanneet toisensa koko olemassaolonsa ajan, ja Jerusalem on ollut kaikille niille tärkeä, pyhä kaupunki.
Myös esimerkiksi koko maailman kohtaloihin vaikuttaneet kapitalismi ja sosialismi ovat kasvaneet esiin tästä maaperästä – ja jihadismi. Pahimmillaan pommit räjähtelevät Jerusalemissa, mutta myös muualla siellä, missä Abrahamin jälkeläisten jännitteistämät johdot kohtaavat toisensa, eikä välissä ole eristeitä.
6.
Jännitteitä oli ilmassa myös silloin, kun maailmahistorian kannalta vielä tuntematon Jerusalem oli taas kerran vähän niin kuin Kustavi, jonka väkiluku lomien aikana kasvaa moninkertaiseksi tavalliseen arkeen verrattuna. Pieneen kaupunkiin kaukana Rooman valtakunnan suurista keskuksista vaelsi väkeä eri puolilta sen ajan tunnettua maailmaa, kun diasporassa, Israelin ulkopuolella asuvat juutalaiset ja Jumalaa pelkääväiset tulivat viettämään pääsiäistä Suuren kuninkaan kaupunkiin. Ei heitä niin paljon ollut kuin nykyisin muslimeja Mekassa, kun on islamin suuren pyhiinvaelluksen aika, mutta paljon silti.
Tunnelma oli varmasti iloinen ja kohotettu, mutta myös sähköinen. Kaduilla sekä ruoka- ja majapaikoissa oli täyttä, ja ilmassa oli odotusta. Vaikka muualla asuvista juutalaisista suurin osa oli varmasti sopeutunut elämäänsä vieraalla maalla (heihin kuului myös apostoli Paavalin perhe) pitäen sitä jo omanaan ja pärjäillen siellä hyvin tai jopa erinomaisesti, luulisin heitäkin sisäisesti kutittaneen sen lupauksen, joka oli luettu Raamatusta, että kerran tulisi Messias, joka vapauttaisi Israelin sen kahleista. Ja vielä enemmän sitä varmasti odottivat ne, jotka asuivat paikan päällä ja joutuivat päivittäin elämään sen häpeän kanssa, että tietystä suhteellisesta itsehallinnostaan huolimatta Jumalan kansa eli pakanallisen Rooman keisarin armosta ja hänen alaisuudessaan.
Kaikki eivät tosin varmastikaan odottaneet mitään erityistä. Elämä kelpasi sellaisena, kuin sitä juuri nyt elettiin. Ja niidenkin joukossa, jotka odottivat, oli erilaisia odotuksia. Joku toivoi sellaista sotapäällikköä, joka miekka kädessä vapauttaisi Jerusalemin. Toiset toivoivat enemmän pappia kuin kuningasta. Jotkut odottivat kumpaakin. Niin olen ymmärtänyt. (Sen tarkempaa kuvaa Jeesuksen ajan Jerusalemista en uskalla piirtää, sillä kahdentuhannen vuoden taakse näkee kovin huonosti, ja Raamattu on säästeliäs kertoessaan tästä odotuksesta.)
7.
Ehkä meitä silti auttaa ymmärtämään Jerusalemin tilannetta, jos palaamme tämän saarnan alkuun. Turun Suurtorilla veisataan jouluaattona „Jumala ompi linnamme“. Virressä puhutaan myös siitä „vanhasta vainoojasta“, joka on „kavala ja kauhea“.
Miksi jouluattona veisataan tällainen virsi? – Sen tähden, että „vanhaan vainoojaan“ on liitetty muitakin kuin hengellisiä ulottuvuuksia silloin ja senkin jälkeen, kun virsi otettiin 1900-luvun ensimmäisinä vuosina osaksi joulurauhan julistusta. Mukana on ollut vahvasti poliittisen vainon ajatus.
Niin ajatteli myös moni Jerusalemin ja Juudean asukas silloin, kun daavidilaisen kuninkaan sijasta Rooma käytti ylintä poliittista valtaa Israelissa ja osa uskonnollisesta eliitistä oli valinnut myöntyväisyyden linjan suhteessa siihen. Jumalan kansan poliittisen vastustajan, pakanallisen Rooman keisarin ja hänen käskynhaltijansa, koettiin olevan myös Jumalan uskonnollisia vastustajia.
8.
Ilmassa oli siis hengellis-poliittisia jänniteitä, kun tapahtui se, mitä muistamme aina paitsi Palmusunnuntaina, myös kirkkovuoden alussa eli nyt, 1. adventtisunnuntaina: Jeesus ratsasti Jerusalemiin.
Senkin muistamme, kuinka Hänet otettiin vastaan. Tässä vaiheessa kansa vielä huusi Hänelle, niin kuin kuninkaalle huudetaan, niin kuin huudetaan vapauttajakuninkaalle, mutta myös niin kuin sille, joka ei ole vain yksi meistä, vaan jotakin paljon enemmän ja korkeampaa: „Hoosianna Daavidin pojalle! Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimeen. Hoosianna korkeuksissa!”
Vastahan itsekin veisasimme niin. Ja vaikka monia meistä jo vuodet painavat eikä mikään enää tunnu sellaiselta kuin silloin joskus, silti sydämessämme liikahti, ja koimme jotakin samanlaista kuin muinaiset psalmilaulajat Jerusalemin porteilla. Vaikka enää ei tunnukaan siltä, että pikkujoulusta on ikuisuus jouluun eikä suunnattoman haikealta, kun itsenäisyyspäivän kynttilät laitetaan vasta vähän poltettuina laatikkoon odottamaan joulua, johon on vielä pitkä, pitkä aika, silti jotakin siitä suuresta ilosta ja vapauden lupauksesta, joka odottaa meitä Seimen Lapsen syntymässä, tuntuu nyt myös meidän rinnassamme.
9.
Senkin varmasti muistamme, että Herra Jeesus ei sittenkään ollut se poliittinen vapauttaja, jollaisena Häntä jotkut pitivät silloin ja jollaista jotkut Hänestä yhä itselleen toivoisivat. Kristillinen usko on kyllä tuonut mukanaan paljon maallista hyvää, vapautta ja ihmisoikeuksia. Silti Jeesus ei tullut heiluttamaan maallista miekkaa, vaikka Hän olikin kuningas Daavidin suvusta ja vaikka Hän oli ja on yhä kaikkien herrojen Herra, jonka alle vallat ja voimat on jo nyt alistettu.
Kerran tulee kyllä se päivä, jolloin tämä Siionin kuningas ei enää olekaan hiljainen ja nöyrä Auttaja, joka tulee pyhään kaupunkiin aasilla ratsastaen. Sillä myös aasi oli kuninkaitten ratsu, vaikka se vuosisatojen kuluessa olikin vaihtunut korskeaan hevoseen. Kuningas Daavid kuitenkin vielä ratsasti aasilla, ja aasilla ratsasti myös Daavidin Poika, joka oli ja on vielä nytkin nöyrä ja hiljainen, mutta tulee kerran kunniassa ja kirkkaudessa tuomitsemaan eläviä ja kuolleita ja koko ihmiskunnan nähden kukistamaan kaiken maallisen vallan. Silloin se, mikä on Hänen valtakuntansa kansalaisille ja Jumalan kuninkaallisille lapsille hengellisesti totta jo nyt, tulee kaikkien nähden toisille pelastukseksi, mutta toisille tuomioksi.
Nyt Herra Jeesus kuitenkin ratsastaa aasilla Jerusalemiin vapauttamaan niitä, jotka synti on sitonut valtaansa ja jotka myös maallisten vallankäyttäjien rauta-anturan alla kärsivät synnin seurauksista. Herra Jeesus ei tule tänäänkään voittamaan terroristeja lentokonein eikä maajoukoin, vaan jättää sellaiset aseet Jumalan ”vasemman käden” salatun hallinnon ja maallisen esivallan käyttöön. Puhtaassa jumaluudessaan Jumalan Poika on voimassaan käsittämätön ja meitä aina kuolemaan asti pelottava Majesteetti. Ihmiseksi tulleena Hän sen sijaan ei nytkään käy harhaoppisten vastustajiensa kimppuun maallisin asein, vaan sanansa miekkaa heiluttaen totuudessa ja ennen kaikkea heidät armahtavana Rakkautena kohdaten.
10.
Tämän kaiken me monta adventtia ja palmusunnuntaita elämässämme kokeneet vanhemmat jo tiedämmekin, ja myös te, nuoremmat kristityt, nämä tapahtumat varmasti muistatte. Ehkä tekin olette kuulleet jo monta saarnaa aasista, josta jo puhuin, tuosta daavidilaisesta ratsusta, joka kantaa nöyrää Jeesusta, tai aasin varsasta, jonka selässä Hän istuu. Ehkä muistatte pienen aasin, joka päästettiin vapaaksi, mutta jonka Jumala itse otti jaloon käyttöön oman Poikansa juhtana. Ehkä muistatte senkin, että aasin nimi olisi voinut olla vaikka Kristoforos, niin kuin legendan jättiläisen, joka muuttui pieneksi ja heikoksi kantaessaan harteillaan Häntä, jonka päällä lepäsi maailman kaikkien syntien taakka.
Jos muistatte sen, muistatte myös, että seurakunnan paimenta verrattiin tuohon nuoreen aasiin. Niin: minä olen se aasi – yksipäinen tolvana, mutta myös armahdettu syntinen, jonka Jumala on ottanut käyttöönsä, jotta Hänen pyhä Poikansa voisi sanassaan ja sakramenteissaan tulla omaan temppeliinsä. Aasi kantaa Jeesusta Hänen seurakuntansa keskelle. Niin Hän saa aina uudelleen puhdistaa sen väärien oppien kauppiaista ja tehdä siitä kansojen rukoushuoneen ja pelastuksen paikan, jossa ylistetään Jumalaa.
Vikuri ja kovakalloinen aasi saa kerta toisensa jälkeen kantaa meidänkin seurakuntamme keskelle sen Herran, joka lain ruoskalla ajaa väärän rauhan kauppiaat tiehensä ja tuo tilalle oikean Jumalan rauhan. Sen Hän on itse pyhällä syntymisellään ja elämällään ja omalla, kalliilla verellään ansainnut. Sen Hän myös tahtoo antaa lahjaksi kaikille niille, jotka näkevät syntiensä syyllisyyden, mutta eivät pysty niitä itse sovittamaan eivätkä maksamaan niiden määrätöntä hintaa, eivät, vaikka heitä kadotuksella uhataan.
Sellainen olet luonnostasi sinä. Sellainen olen luonnostani minä. Niinpä Jeesus, joka lain ruoskalla raastaa yltämme tekopyhyyden vaatteet ja paljastaa todellisen tilamme, meidän syntisen surkeutemme Jumalan edessä, tuo mukanaan myös anteeksiantamuksen ja armon evankeliumin saarnassa ja jakaa uskossa vastaanotettaviksi oman uhrinsa hedelmät pyhän ehtoollisen armopöydässä.
11.
Nyt unohdamme kuitenkin hetkeksi aasin varsan ja katselemme vielä hiukan toista aasia, joka jää usein varsan varjoon, vaikka onkin sitä suurempi. Katselemme aasintammaa, aasiäitiä, jonka varsa, se ”Kristoforos”, otetaan Jeesuksen ratsuksi lyhyelle matkalle Öljymäeltä Jerusalemiin.
Varsaa ei lähetetä matkaan yksin. Sen äiti seuraa mukana sen suuressa tehtävässä.
Onkohan varsa edes vielä vieroitettu? Osaisiko se omin päin tehdä mitään? Osaisiko se kulkea oikeaan suuntaan ilman äitinsä, aasintamman opastusta ja vierellä kulkemista?
Eihän koko nuorta aasia edes olisi olemassa ilman sen emoa. Poika ei synnytä äitiä, mutta äiti synnyttää pojan. Ensin oli tamma, sitten vasta varsa.
Varsan isästä, aasioriista, ei sen sijaan puhuta mitään. Eihän se mikään ihme ole. Eivät kesyt aasit yleensä mitään ydinperheitä muodosta. Ja villiaasioriilla on ilmeisesti haaremi ympärillään.
Silti silläkin voi olla merkitystä, että nyt puhutaan vain äidistä, emosta, tammasta ja tämän varsasta. Sillä voi olla merkitystä, kun mietimme, mikä on meidän roolimme seurakuntana, uskovien joukkona, siinä näytelmässä, jota nyt katselemme ja jossa olemme myös itse mukana. Erityisesti sitä on kysyttävä silloin, kun Herra Jeesus haluaa Jerusalemin ja meidän oman seurakuntamme lisäksi ratsastaa aasinvarsalla aina vain uusiin paikkoihin, viemään itsessään Jumalan totuutta ja evankeliumin vapautta uusille ihmisille Jerusalemista alkaen aina maan ääriin asti.
12.
Äiti tuossa näytelmässä siis on, mutta missä on isä? – Isä on taivaassa. Pojassa Hän tulee luoksemme. Jumalan Pojassa Hänen sanansa saa ihmisen korvin ymmärrettävän kaiun. Hänessä ääretön Jumala, jonka kasvoja maa ja taivas pakenevat, katsoo armollisin ja inhimillisin silmin meihin, langenneihin. Armahdettuina syntisinä ja uskon yhteydessä Jumalan Poikaan saamme mekin Hänessä ja Hänen kanssaan kohdata Jumalan rakkaana taivaallisena Isänämme.
Myös ”aasinvarsan” Isä on taivaassa. Sillä on varmasti myös maallinen isä. Siinä virassa ja tehtävässä, joka sillä on sen kantaessa Jeesusta Jerusalemiin, meidän luoksemme ja kaikkialle maailmaan, se kuitenkin tuntee vain Taivaallisen Isän. Enkä nyt tietenkään puhu aasista, vaan siitä, mitä aasi tässä kertomuksessa merkitsee. Puhun seurakunnan paimenesta.
13.
Niin siis seurakunnan paimen kantaa virassaan Kristusta sen keskelle. Hän edustaa tehtävässään Jeesusta, Vapahtajaa, ei – onneksi – itseään, ei omaa vikuroivaa luontoaan, vaan Herran Jeesuksen totuudellisuutta, rakkautta ja läsnäoloa. Maallinen isä on kyllä jokaisella meistä pastoreistakin. Meidän virkanamme on kuitenkin kirkastaa Kristuksessa Taivaallisen Isän kasvoja sellaisina, kuin ne Hänessä, Pyhän Hengen valossa, loistavat.
Kun siis tästä ”aasin virasta” puhutaan, Isämme on taivaassa ja vain taivaassa. Mutta äiti meillä on täällä maan päällä. Enkä nyt tarkoita sitä, että jokainen meistä on syntynyt maallisesta äidistä. Tarkoitan paimenvarsan hengellistä äitiä.
Se olette te. Te olette se ”tamma”, josta ”varsa” on syntynyt ja joka kulkee sen rinnalla sen kantaessa Jeesusta Jerusalemiin. Te olette se temppeli, johon Jumalan Poika tulee puhdistaakseen sen. Te olette se väkijoukko, joka huutaa Hänelle ”Hoosianna”. Te olette se palmunlehviä heiluttava ja vaatteita levittävä saattajien seurue, joka kulkee Jeesuksen mukana. Mutta te olette myös varjoon jäävä aasintamma, jonka poikanen Jeesusta kantava varsa on.
Minua ei pastorina olisi eikä ole ilman teitä. Ensin on seurakunta, meidän kaikkien hengellinen äiti, ja sitten vasta on pastori. Pastori on kyllä olemassa sitä varten, että syntyisi ja säilyisi se usko, joka tekee ihmisten joukosta seurakunnan ja maallisista ystävistä hengellisen äidin. Silti on asiallisesti ja lopulta myös ajallisesti ensin seurakunta ja sitten vasta sen pastori.
Pastori on seurakuntaäidin hengellinen poika. Hänet on kutsuttu suureen tehtävään ja isän virkaan Jumalan perheessä. Mutta oikea, varsinainen Isä niin varsalla kuin tammallakin on taivaassa.
14.
Nämä ovat kuvia, joita ei voi eikä pidäkään selittää puhki. Sitä kuitenkin nyt tässä pyydän, että edelleen te, Pyhän Marian seurakunta, olette vikurille ja omapäiselle varsalle lempeä äiti, joka neuvoillaan, tuellaan ja rakkaudellaan ohjaa poikaansa tekemään sitä, mihin Jumala on hänet erottanut – on se sitten työtä oman äidin palveluksessa tai jotakin kokonaan muuta, mutta aina samassa tarkoituksessa: että Jumala saisi Pyhän Hengen kautta suuremman kunnian Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa aina ja nyt, kun odotamme Hänen pyhän syntymänsä juhlaa. Amen.