Televisiossa kuolema on viihdettä. Arkitodellisuudessa kuolema on viety laitoksiin pois näkyvistä. Sosionomi Salla Rask nosti opinnäytetyössään kuoleman keskusteluryhmän aiheeksi ja yllättyi myönteisesti.

– Olin karttanut kuoleman ajatusta. Se oli minulle vaikea asia käsitellä, muistelee Rask muutaman vuoden takaista elämäänsä.

Kohti vaikeaa aihetta hänet johdatti suntion työ. Raskin vanhemmat ovat työssä seurakunnassa, joten hänestäkin tuntui luonnolliselta lähteä opiskelemaan kirkollista alaa. Niinpä hän opiskeli suntioksi.

– Suntio tekee itsenäisesti näkymätöntä, mutta tärkeää työtä seurakunnassa, Rask pohtii.

Raskin ensimmäinen työpaikka suntiona oli Rauhankappelissa Joensuussa. Kahden vuoden ajan hän toimi sosionomiopintojen ohessa suntiona pelkästään hautajaisissa.

– Niin kuin aina, löydän itseni sieltä, mitä olen yrittänyt välttää, Rask hymyilee.

Työ muutti hänen suhtautumistaan kuolemaan, aktiivisen välttelyn asemesta aihe alkoikin kiinnostaa.

Mummolassa pääsi kuolema-kerhoon

Karelia-ammattikorkeakoulun sosionomin opintojen aikana Rask suoritti harjoittelun Rääkkylässä kunnan hallinnoimassa Suomen suurin mummola -esiselvityshankkeessa. Siinä kehitettiin ikäihmisten yhteisöllistä asumista, palveluja ja tietotekniikkataitoja. Yksi osa hanketta oli elinkaariajattelu.

Mummola-hankkeen valmistelevassa workshopissa huhtikuussa 2014 yhden työryhmän teemana oli juuri elinkaari ja hyvä kuolema. Siinä työryhmässä Rask pääsi hieman lähemmäs lopputyönsä aihetta.

– Ryhmätoiminta ja ryhmän ohjaaminen alkoivat kiinnostaa minua yhä enemmän opiskelun edetessä ja keskusteluryhmä sopi hyvin lopputyöhöni. Tähän sain kytkettyä kuolema-aiheen, josta ei ole aiemmin tehty sosionomin lopputyötä. Aihetta ovat käsitelleet pääasiassa sairaanhoitajaopiskelijat saattohoidon näkökulmasta, Rask kertoo.

Mummola-hankkeen toimeksiantona hän ryhtyikin etsimään kuolemaa käsittelevää keskusteluryhmää.

Avoimesti suljetussa ryhmässä

Mummola-hanke järjesti syksyllä 2014 Kekriviikon, jonka ohjelmassa oli muun muassa Raskin vetämä avoin keskustelutilaisuus kuolemasta. Tilaisuutta markkinoitiin paikallislehdissä.

– Jännitin kovasti, tuleeko tilaisuuteen ketään, mutta paikalla olikin toistakymmentä henkeä, jotka olivat aiheesta kiinnostuneita. Tilaisuudessa kerroin keskusteluryhmästä, johon ilmoittautui heti riittävä määrä jäseniä, Rask kuvailee viime syksyn tapahtumia.

Marraskuun alussa seitsemän rääkkyläläistä kokoontui suljettuun ryhmään keskustelemaan elämän suuresta mysteeristä. Suljettu ja luottamuksellinen ryhmä varmisti sen, että jäsenet saattoivat luottaa toisiinsa ja puhua avoimesti.

Kuolema-kerho oli viikon kohokohta

Ryhmässä keskusteltiin muun muassa biologisesta kuolemasta, suomalaisesta hautauskulttuurista sekä kuoleman jälkeisestä elämästä eri uskontojen näkökulmasta. Rask johdatteli ryhmäläiset aiheeseen kuvien, musiikin tai tekstin keinoin. Keskustelun herättämisessä ei ollut ongelmia.

– Puheliaassa joukossa piti lähinnä varmistaa, että jokainen jäsen saa äänensä kuuluviin. Mukavana jäi mieleen ryhmässä vallinnut lempeä huumori. Ryhmässä myös naurettiin, mikä oli ehkä jopa yllättävää. Rankka aihe olisi voinut herättää myös ahdistusta. Olin onnekas, kun kaikki sujui hyvin, Rask toteaa.

Hänen mielestään keskusteluryhmän tai Kuolema-kerhon, kuten ryhmäläiset itse kutsuivat, ohjaaminen oli ainutlaatuinen kokemus.

– Ihmisten kohtaaminen ja keskustelu oli erittäin antoisaa.

Samanlaiset tunnelmat olivat myös ryhmän jäsenillä. ”Viikon kohokohta, joka antoi pohdittavaa loppuviikoksi,” kuvaili ryhmän jäsen tuntojaan kirjallisessa loppukyselyssä.

Valmis malli keskusteluryhmän toimintaan

Opinnäytetyössään Rask mallinsi työelämälähtöisen ryhmätoiminnan, jossa keskustellaan kuolemasta. Jatkossa sen pohjalta on mahdollista kehittää myös opaskirjanen.

– Ryhmä ei siis ole sururyhmä eikä terapiaryhmä. Sururyhmässä keskitytään äskettäin omaisensa menettäneen suruprosessiin, Rask korostaa.

Mummola-hankkeessa keskusteluryhmä ei kytkeytynyt millään tavalla seurakuntaan. Raskin mielestä ryhmä olisi kuitenkin mahdollista toteuttaa myös seurakunnan toimintana.

– Ohjaajalla ei kuitenkaan tarvitse olla teologista koulusta, ehkä sen puuttuminen on jopa suotavaa. Ohjaajalle riittää, kun hän on aikuinen, jolla on ryhmäohjaukseen tarvittavaa teoriatietoa. On myös tärkeää, että hän on itse käsitellyt kuolemaa omalta kohdaltaan, ettei kavahda aihetta. Ohjaajan pitää lisäksi osata käsitellä erilaisia tunteita, joita keskustelu herättää.

Rääkkylän ryhmässä oli seitsemän henkeä, mutta Raskin mukaan keskustelussa päästiin syvimmälle silloin, kun paikalla oli esteiden vuoksi vain neljä henkeä.

Rääkkylän ryhmä kokoontui opinnäytetyön ja hankkeen aikataulun asettamista syistä kuudesti kerran viikossa 1,5 tunnin ajan, mutta ohjaajan mukaan kokoontumiskertoja voi olla useita, sillä ryhmä jäi kaipaamaan jatkoa toiminnalle.

Kuoleman tiedostaminen tuo väriä elämään

Rask haluaisi jatkaa kuolema-keskusteluryhmien ohjaamista jatkossakin. Seurakunnissa ryhmien kokoamisessa voisi käyttää esimerkiksi seurakunnan tiedotuslehteä.

– Jatkossa olisi kiinnostavaa keskustella aiheesta ikäihmisten kanssa, joille aihe on tavallaan läheisempi kuin työikäisille, joita Rääkkylän ryhmässä oli pääosa.

Tulevaisuudessa Raskia kiinnostaa esimerkiksi työskentely saattohoidossa olevien ihmisten kanssa. Opinnäytetyön ja kappelisuntion työn kautta hänen suhtautumisensa kuolemaan on muuttunut.

– En pelkää kuolemaa, ainakaan tällä hetkellä. Toisaalta työn kautta on tullut tietoisuus, että lähtö voi tulla milloin tahansa nuorellekin.

Kuoleman käsittelyn myötä myös elämä on saanut uutta väriä.

– En voi sanoa eläväni kuin viimeistä päivää, mutta olen nykyisin kiitollisempi monista asioista elämässäni.

Kuva: Riitta Makkonen. Salla Rask toimi kaksi vuotta Joensuun Rauhankappelin lauantaisuntiona sosionomiopintojensa lomassa. Kappelisuntion tehtävässä kuolema tuli lähelle. Nykyisin hän toimii keikkasuntiona Kontiolahden seurakunnassa.