Pilvet ovat tänään niin paksuja, että Helsingin Tuomiokirkon kellon valo näkyy selvästi, vaikka on keskipäivä. Muusikko Jukka Leppilampi purjehtii sateen kastelemana sisään kantakahvilaansa Senaatintorin laidalla.
Hän riisuu pitkän takkinsa ja tilaa ”sen tavallisen”, maitokahvia, voisarven, hunajaa, marmeladia ja brietä.
Ennen herkuttelua on kuitenkin tehtävä jotakin muuta. Hän nostaa nahkalaukustaan pöydälle tummansinisen kirjan, jonka selkämys on melkein irronnut. Se on Tidebönsboken, Ruotsissa julkaistu hetkirukouskirja. Leppilammen nykyinen vaimo Tove Leppilampi on ruotsinkielinen, ja pariskunnan koti- ja rukouskieli on ruotsi.
Leppilampi ei kysy sopiiko, että vietämme puolenpäivän hartaushetken. Hän tiedustelee vain, ymmärränkö ruotsia.
Ristinmerkki. Sitten kulmapöydästä alkaa kuulua hymnin, Raamatun ja rukousten lukua. Kahvi jäähtyy, sen pinnalla olevan vaahdon koristekuvio vetäytyy kasaan kuin vanhuksen iho. Leppilammelle käy päinvastoin, hän lämpenee, olemus muuttuu ilmavaksi.
Sinisessä kirjassa on kaikki tarpeellinen neljän rukoushetken viettämiseen vuoden jokaisena päivänä. Ehkä teos pitäisi suomentaa, hän pohtii.
Aamun laudes saattaa Leppilammella kestää jopa tunteja, koska kannettavaa on niin paljon. Kuinka monen ihmisen puolesta hän esirukoilee?
– Come on, mahdoton kysymys!
Lähes pari sataa heitä kuitenkin on, ja hän liittää rukoukseen aina myös perheet. Jokainen nostetaan nimeltä mainiten Jeesuksen eteen.
Illan rukoushetken, vesperin, hän viettää tänään Tuomiokirkon tornikappelissa. Siellä kokoontuu kerran kuussa veljespiiri, ja tänään on Leppilammen vuoro hoitaa alustus.
– Luen vesperin tekstit, ja laulamme yhdessä.
Kerran viikossa hän johtaa samassa paikassa artistien rukouspiiriä, josta on muutamassa vuodessa kypsynyt perheenomainen yhteisö.
Eläkeikää lähestyvän miehen kasvoja reunustavat paksut kiharat. Ne ovat sateesta vielä hiukan kosteat. Hänen iätöntä olemustaan korostaa tieto siitä, että hän on sekä pienten koululaisten isä että vanhimpien lastensa lasten isoisä. Mieleen nousee Raamatun Daavid, kuningas, joka piti kompurointiensa keskellä kiinni ylistyslaulustaan.
Leppilampi ei julkisuudessa eikä monessa muussakaan paikassa ruodi ihmissuhteitaan, eikä varsinkaan käyttäisi niiden yhteydessä sanaa kompurointi. Hänen lastensa kolme äitiä ovat kaikki rakkaasti olemassa hänen arjessaan.
Asiat eletään niin kuin ne ovat, armoa armon päälle, Leppilampi on kommentoinut perhesuhteitaan. Elämä on opettanut häntä suhtautumaan hyväksyvästi itseen, toisiin ja olosuhteisiin.
On suuri kiusaus toistaa jotakin, mikä edellisellä kerralla toimi hyvin.
Rauhallinen olemus saattaa kuitenkin hämätä. Tämäkin taitelija kamppailee deadline-paineiden ja epäonnistumisen pelkojen kanssa. Marraskuussa hän lähtee kirkkokonserttikiertueelle Tove Leppilammen, Marzi Nymanin ja Maria Ylipään kanssa. Jokaiseen tilaisuuteen tuli luvattua ennen julkaisematon laulu. Voi olla, ettei niitä ihan jokaiseen konserttiin synnykään.
Hän on luvannut myös improvisoida psalmeja. Improvisoiminen on onnistuessaan palkitsevaa, mutta se on myös kuluttavaa. Sitä ei voi suunnitella, vaan joka kerralla voi antaa vain sen, mikä on juuri silloin totta.
– On suuri kiusaus toistaa jotakin, mikä edellisellä kerralla toimi hyvin.
Yleisö tulee aistia, mutta sitä ei voi kovin paljon myötäillä. Improvisoidessaan taiteilija ottaa riskin. Leppilampi antaa itsensä niin täysillä, että hän tärisee joskus vielä pitkään esiintymisen jälkeen. Yleisö ottaa hänen lahjansa vastaan – tai jättää ottamatta.
Oikeastaan Leppilampi ei haluaisi edes puhua yleisöstä. Esiintyminen on muuttunut yhteisen pöydän äärellä aterioimiseksi. Mistä uusi suunta kumpuaa?
– Rukouksesta, artisti toteaa.
Sinistä rukouskirjaa neljästi päivässä lehteillessään hänestä nousee aina myös huokaus: Anna meille meidän jokapäiväinen laulumme!
Jumalan varaan jättäytyvästä elämästä puuttuu ihmisen rakentama turvallisuus – tai illuusio siitä. Leppilampi on laulujensa kanssa kuin Pietari kävelyllä veden päällä tai opetuslapset ruokkimassa tuhansia viidellä leivällä ja kahdella kalalla.
Hän ei kuitenkaan ole seikkailulla yksin. Kiertueelle mukaan lähtevät muusikot ja monet kuuntelemaan tulevat ihmiset resonoivat samalla taajuudella. Heidän keskelleen rakentuu pöytä, jonka itse Jumala kattaa erilaisten persoonien lahjoista.
– Kutsumme ihmiset aterioimaan kanssamme Jumalan läsnäolossa. Ehkä siinä tapahtuu jotakin samaa kuin Kolmiyhteisen Jumalan kutsuessa seurakunnan nauttimaan omasta luovasta olemuksestaan.
Otin paussin. Tajusin, että jos jatkan sillä tahdilla, tauko tulee jollakin ikävällä tavalla.
Kahvilan sohvalle saapuu puhelimen kautta arkisempia asioita. Sanoittaja Heimo Hatakka patistaa pistämään toimeksi, jotta kaksi vuotta valmiina ollut joululaulu Aasi ja timpurin muija saataisiin vihdoin purkkiin.
Säveltämistä puolestaan odottaa Jonna Järnefeltin sanoitus, joka käsittelee identiteetin löytämistä. Ja suomenruotsalaisen kulttuurisäätiön vuosijuhlaan pitäisi kääntää lauluja ruotsiksi.
Nykyiset kiireet eivät kuitenkaan ole lähelläkään sitä tahtia, jota Leppilampi puursi parikymmentä vuotta herätysliikkeiden muusikkona. Jaksamista eivät parantaneet rock-musiikin ja tanssin ympärillä käydyt teologiset linjakeskustelut.
– Otin paussin. Tajusin, että jos jatkan sillä tahdilla, tauko tulee jollakin ikävällä tavalla.
Leppilampi lakkasi laulamasta sanoja. Tilalle tuli voice poetry, äänirunous. Samaan aikaan hänen ensimmäinen avioliittonsa kariutui. Herätysliikkeissä supistiin uskonkriisistä, jota Leppilammella ei omasta mielestään koskaan ollut.
Olen paikallisseurakunnan jäsen, yksi monien joukossa, se on huikea juttu.
Päiväliturgia Tuomiokirkossa kello 12 oli sopiva paikka voimien keräämiseen. Kupolin alla istui vain muutamia ihmisiä, mutta kirkonpenkistä noustessaan Leppilammella oli täyteinen olo.
– Lähetin kavereille viestejä, että tulkaa tänne, täällä ei ole mitään. Ei mitään ylimääräistä, ei suorittamista, ei mitään genreä. Vain psalmeja, hymnejä ja rukouksia.
Haltioituminen on kestänyt jo toistakymmentä vuotta, eikä pyhään lauluun ja liturgiaan osallistuminen riipu mielialasta.
Sunnuntain messussa Leppilampi käy noin 52 kertaa vuodessa. Tuomiokirkosta ulos astuessaan hän nostaa kätensä joskus kohti Aleksanterin patsasta ja siunaa kotikaupunkiaan. Hän on kiitollinen siitä, että on vihdoinkin löytänyt oman paikkansa.
– Olen paikallisseurakunnan jäsen, yksi monien joukossa, se on huikea juttu.
Huikealta tuntuu myös kolme vuotta kokoontuneen artistipiirin kasvu yhden miehen haaveesta kymmenien ihmisten yhteisöksi. Leppilammella on ollut jo pitkään näky rukoilevasta ryhmästä, jossa taiteilijat, tieteentekijät ja poliitikot voisivat soittaa yhteistä sinfoniaa niin, että koko valtakunta uudistuu.
– Uskon, että voimme olla kanava uuden kulttuurin luomisessa.
Leppilampi innostuu vertaamaan piiriään uuteen Jerusalemiin, joka on kaikkien kaupunkien äiti ja tuo yhteen ihmisyyden, kulttuurien ja yhteiskuntien rikkauden.
– Rakkaus on uuden Jerusalemin valoa ja viisautta. Jos olemme vähässä uskollisia, saamme maistaa suurempaa.
Kun jatkamme rukousta, huomaamme, että meillä on sama evankeliumi. Nousemme kiistojen yläpuolelle ja hengitämme Jeesusta.
Uuden kulttuurin ytimessä on Leppilammen mielestä uskollisuus omalle identiteetille. Hän kertoo esimerkin. 1980-luvun lopulla hän teki kappaleen Jumalan valtakunta tulee. Joillekin uskovaisille se oli liian maailmallinen. Rokkari ei kuitenkaan voinut luopua tyylistään.
– Tiesin, että evankeliumin tähden minun täytyi tehdä se noin.
Leppilampea alkaa itkettää. Hän saa vaivoin kerrotuksi, että levyn julkaisemisen jälkeen häneen otti yhteyttä kristityssä perheessä kasvanut nuorimies. Kappaletta kuunnellessaan mies oli kokenut ensimmäisen kerran olevansa yhtä arvokas ja rakastettu kuin vanhempansa ja muut kristityt.
– Evankeliumi oli tullut hänen luokseen sellaisella tavalla, että saattoi tapahtua identifikaatio, samaistuminen.
Leppilampi sanoo ymmärtävänsä niitä, jotka tuomitsevat, ja yrittää olla vastaamatta samalla mitalla. Parasta on kääntää kaikki rukoukseksi, myös pelko ja mielipaha – ja siunata.
– Kun jatkamme rukousta, huomaamme, että meillä on sama evankeliumi. Nousemme kiistojen yläpuolelle ja hengitämme Jeesusta.
Sitä paitsi, kristityn ei tarvitse pelätä erilaisuutta, eikä edes maailman reunaa. Jos sieltä putoaisikin lohikäärmeiden joukkoon, ne ovat Jumalan lohikäärmeitä, Jukka Leppilampi sanoo.
Takki ja kiharat ovat kuivuneet. Sade on tauonnut, ja laulut odottavat.
Kuva: Jukka Granström