[ARKISTOJUTTU] Muusikko Jaakko Löytty on väsymätön oman tiensä kulkija, jolla on sekä jyrkkä että herkkä puolensa. Masennus on Löytylle tuttu seuralainen, mutta laulujaan hän tekee ihmisten iloksi.
Vaikuttava ja ristiriitainen idoli
Huutavan ääni erämaassa. Raastava veisuu-ukko. Kirkon kevään ensimmäinen muuttolintu. Heikkojen ja sorrettujen väsymätön puolustaja.
Nämä ovat luonnehdintoja Jaakko Löytystä. Ne on poimittu ihmisiltä, jotka ovat seuranneet Löyttyä hänen pitkän uransa ja elämänvaiheidensa aikana. Satoja lauluja kirjoittanut ja säveltänyt muusikko, entinen lähetystyöntekijä, nykyinen Herättäjä-Yhdistyksen aluesihteeri ja kirkolliskokousedustaja on monen mielestä vaikuttava ja ristiriitainen hahmo.
Löyttyä ihaillaan, mutta häntä pidetään myös vaikeana tapauksena. Lukemattomia ripariklassikoita säveltänyt Löytty on kieltänyt laulujensa käyttämisen sellaisten järjestöjen tilaisuuksissa, joiden arvoja hän ei allekirjoita. Piispoille Löytty on lähettänyt yhteiskunnan epäkohtia ruotivia levyjään ja toivonut heiltä kannanottoja työttömyydestä. Työyhteisöissään Löytty on ajautunut useasti riitoihin.
”Jaakko on särmikäs, pitkävihainenkin. Toisaalta kenelläkään ei ole samanlaista kykyä nähdä erilaisten rajojen ja kehien yli”, eräs kuvailee.
”Jaakko on jääräpäinen, äkkipikainen ja jyrkkä hahmo. Jos hänellä on joku kanta, hän ei sitä hevillä vaihda, omaksi tappiokseen usein”, sanoo toinen.
Ja toisaalta:
”Siis Jaakko! Se yksinkertaisen raikas uskominen! Se kömpelön tapaileva, mutta kliseisiin suostumaton lyriikka! Se paatos! Se suunnaton rohkeus tehdä omanlaista ja olla avoimesti kelpaamatta!”, huudahtaa yksi.
”Monen mielestä hän on hankala, mutta sadan vuoden kuluttua Herättäjä-Yhdistyksestä muistetaan näiltä ajoilta vain Jaakko Löytty!”
”Jaakko on aina ollut idolini. Mutta isolla persoonalla on iso varjo.”
Psykoterapiaa arkuuteen ja särmikkyyteen
Varjoja ei juuri näy kirkkaasti porottavana kesäkuun päivänä Ylöjärvellä. Jaakko Löytty huristaa mönkijällä alas rinnettä ja tarjoaa kyydin takaisin korkealle mäelle. Siellä on Löytyn mökkityömaa.
Mäntyjen reunustamalle aukiolle on nousemassa komea tupa. Työmiehet vasaroivat, hiovat ja sahaavat. Löytyllä on yllään haalarit, joiden vyötärölle asti revennyttä lahjetta hän pahoittelee nolona.
On aika pitää tauko. Jaakko Löytty istahtaa nuotiopaikalle ja siirtää tiikerikakun ja vissypullon penkin alle varjoon. Hän ei itse hätkähdä aurinkoa. Lapsuutensa Namibiassa viettänyt ja aikuisena kuusi vuotta Senegalissa asunut Löytty muistelee, kuinka afrikkalaiset nauroivat länsimaisille, kun nämä kävelivät keskeltä pihaa paikasta toiseen. Paikalliset kun tiesivät, että pihan reunoja pitkin kiemurrellessa sai nauttia varjon suomasta viileydestä.
Jos Jaakko Löyttyä kuvaillaankin huutavan ääneksi erämaassa, tämän ylöjärveläisen erämaan keskellä hänen äänensä on hiljainen ja rauhallinen. Dramaattisuus loistaa poissaolollaan, kun Löytty kertoo viimeaikaisia kuulumisiaan.
Hän on käynyt kolme vuotta psykoterapiassa ja käsitellyt siellä asioitaan, muun muassa arkuutta kohdata uusia ihmisiä ja tilanteita.
– Kyllä se niin on, olen arka. Nytkin olen lykännyt viime hetkeen asti soittoa miehelle, joka on tulossa pellittämään mökin piippua. Törmään tällaiseen jatkuvasti.
Löytyn mukaan terapiassa käymiseen on monia syitä.
– Elämänhalu on ollut huono, olen joutunut olemaan töistä poissa. En osaa vetää rajoja, työtaakka musertaa, ja silloin masennus löytää itselleen tilansa. Viime vuonna töissä tuli lisäksi työtoverin kanssa iso kriisi, joka onneksi on sovittu, hän huokaa.
”Joudun usein pyytämään anteeksi”
Löytty sanoo, että ongelmat liittyvät hänen persoonallisuuteensa, ”joka ei ole kauhean yksinkertainen”. Arkuus ja itsepäisyys ovat iän myötä korostuneet, ja taiteilijaelämä on harhauttanut hänet luulemaan itsestään liikoja.
– Se näkyy sellaisena, että parkkeeraan kaupan edessä auton vinoon ja vien muilta tilaa. Ego kasvaa, kun esiintyy ja saa kiitosta joka suunnalta. Tulee harhaluuloja, että olisi muita suurempi.
Terapian vakioaiheita on ollut myös Löytyn kuuluisa särmikkyys. Hän saattoi jo pikkupoikana suuttua silmittömästi niin, että päässä sumeni, ja tapella nyrkit pystyssä isompien poikien kanssa. Hän hävisi aina.
– Nykyään joudun usein pyytämään anteeksi ihmisiltä, joita olen loukannut, vaikka olen ajatellut olevani vain rehellinen ja aito omine tunteineni. Olen ajatellut, että ilmaisen nyt tässä itseäni, mutta olenkin sanonut rumasti. Se on huono piirre, ei sellaiseen pitäisi antaa itselleen lupaa. Mutta en ole kokonaan saanut sitä kitkettyäkään.
Terapiaa on jäljellä enää kaksi kertaa. Löytty on luopunut vähitellen myös masennuslääkkeistä. Hän kokee, että nyt on meneillään valoisampi vaihe, vaikka masennus on enemmän tai vähemmän pysyvä seuralainen.
”Kyllä tästä vielä selvitään”
Tästä seuralaisesta huolimatta toivolla, ilolla ja yhdessäololla on monissa Jaakko Löytyn lauluissa iso rooli. Rippileirien aamut aloitetaan Löytyn Aamulaululla: ”Tämä pieni ihminen kiittää, tähän aamuun nousta sain. Vielä tänään armoa riittää, siksi veisaan kiitostain.”
Tämän vuoden Lähetysjuhlilla laulettiin jälleen Löytyn Sateenkaariunia: ”Sisälläni pieni toivo itää, kyllä tästä vielä selvitään, kunhan oikeudesta kiinni pitää lyödä aukko yöhön pimeään”.
– Mutta on niissä lauluissa tosi paljon murheellisiakin, Löytty huomauttaa.
Sellainen on esimerkiksi Palmumatolla: ”Minä väsyn, minä väsyn, valtaa suru koko sydämen. Lepään palmumatolla ja kaiken yötä rukoilen.”
Jaakko Löytty kokee, että kun hän laulaa ihmisille, hän ei voi laulaa vain itsestään ja omasta murheestaan.
– Toivo ja ilo nousevat siitä hetkestä. Lauluilla on käyttötarkoitus! Ne on tehty ihmisten iloksi, eivätkä ne niin tarkkaan kuvaa oman sieluni syvyyksiä.
Kova pala konservatiiveille
Oman itsen yli näkeminen. Se on Jaakko Löytylle tärkeää paitsi lauluntekijänä myös muuten kristittynä. Jos jokin saa hänet näkemään punaista, se on viidesläinen ratkaisukristillisyys, kuten hän itse sanoo. Hän kertoo jo nuorena poikana nähneensä maailmaa sen verran, että sietokykyä ei riittänyt kansanlähetysläisten kehotuksille tehdä uskonratkaisu.
– Se ajatuskin, että Jumala kääritään omaan sydämeen! Minun Jumalani on isompi. Jos Jeesus sanoo, että hän on maailman vapahtaja, olkoon sitten maailman eikä vain minun sydämeni vapahtaja, Löytty sanoo.
Nyt niin sanotut herätyskristilliset piirit ovat Löytyn mielestä vallanneet koko Suomen kirkon. Koska hän ei halua katsoa tätä tosiasiaa sivusta, hän asettui kaksi vuotta sitten ehdolle kirkolliskokousvaaleissa. Äänet riittivät Tampereen hiippakunnan edustajanpaikkaan.
– Minua alkoi ahdistaa olla tällaisessa kirkossa, vaikka olen tähän asti köllinyt sen helmoissa luullen kuuluvani enemmistöön. Nykyisin viidesläiset konservatiivit ovat niin aktiivisia hallinnon joka tasolla, että uudistukset eivät mene läpi kirkossa. Enää ei menisi läpi naispappeuskaan. Meikäläisen kaltaiset ihmiset eivät tykkää vaikuttaa kirkkopoliittisilla tasoilla, mutta muukaan ei nyt auta.
Eräs Löytyn tunteva pappi uskoo, että juuri Jaakko Löytty on harvinaisen kova pala kirkon konservatiiveille. ”Jaakko on kuin henki, jota ei voi nujertaa yhtä helposti kuin teknillis-liberaalin siiven voi erilaisilla argumenteilla. Jaakko kun elää ytimiä myöten niistä asioista, joita hän puolustaa”, hän sanoo.
Sataprosenttista seurustelua 17-kesäisenä
Ylöjärven mökkityömaan nuotiopaikalla jutustelun katkaisee puhelimen ääni. Soittaja on Kaija Pispa, Jaakko Löytyn vaimo. Löytyn ääni on lempeästi pettynyt, kun ilmenee, että Pispa ei ehdi paikalle muutamaan tuntiin.
– Yleensä me olemme täällä yhdessä, Löytty selittää.
Pispa ja Löytty ovat olleet yhdessä koko aikuiselämänsä. He tapasivat äitiensä kautta Ylöjärvellä nelisenkymmentä vuotta sitten, 17-vuotiaina. Äidit kävivät samassa seurakunnan piirissä ja sopivat keskenään, että Jaakko alkaa antaa kitaratunteja kahdelle Pispan perheen tyttäristä. Rohkeaksi tiedetty Kaija-sisko tuli esiliinaksi sillä seurauksella, että Jaakko unohti kitaratunnit.
– Unohdin kaiken sinä kesänä. Unohdin mennä aamulla kesätöihini hautausmaalle. Aloin sataprosenttisesti seurustella. Se oli yhtä järvellä soutelua ja suutelua.
Kaija Pispa on runoilija, joka on tehnyt tekstit myös useisiin Jaakko Löytyn sävellyksiin. Heidän yhteistuotoksensa on esimerkiksi vuonna 2005 ilmestynyt levy Murhehuone. Yksi avioparin tunnetuimmista yhteistöistä on Kahden maan kansalainen -laulu, joka tehtiin tilaustyönä Lahden Lähetysjuhlille vuonna 1995.
Riita ei estänyt klassikkolaulun syntymistä
Löytty ja Pispa tunnetaan tuotteliaana ja toisiaan tukevana tiiminä, mutta juuri Kahden maan kansalaista tehdessään he riitelivät Löytyn mukaan ”aivan hirveästi”.
– Meillä meinasi mennä välit poikki! Molemmilla oli omat ahdistuksensa, olimme juuri tulleet takaisin Suomeen Senegalista, jossa olimme kuusi vuotta lähetystyössä, ja asiat olivat kesken ja käsittelemättä. Myöhemmin olemme ihmetelleet, kuinka juuri sen kaiken keskellä syntyi tuollainen laulu, jota lauletaan häissä ja hautajaisissa.
Löytty huomauttaa, etteivät hän ja Kaija joka hetki sovi yhteen kuin vakka ja kansi. He yrittävät kuitenkin välttää riitelyä, jotta paukut säästyvät mielekkäisiin tehtäviin.
Sellainen oli esimerkiksi päätös lähteä lähetystyöhön Senegaliin vuonna 1987. Löytty ei nähnyt itseään lähetystyöntekijänä. Hän oli tottunut ajattelemaan, että sellaisen pitäisi olla kunnon ammatissa: pappina, opettajana, lääkärinä tai insinöörinä… Mutta kun Suomen Lähetysseura etsi Senegaliin etniseen musiikkiin orientoitunutta muusikkoa, tilaisuus lähteä aukeni.
– En olisi ikinä uskaltanut yksin lähteä, mutta Kaijan rohkeus ja yhteinen oveluus auttoivat matkaan. Lopulta olimme kuin kalat vedessä. Opimme paikallisen olemisen tavan.
Pedantti isä, rönsyilevä poika
Lähetyskentällä Jaakko Löytty auttoi paikallisia kehittämään jumalanpalvelusmusiikkia ja kokoamaan omaa virsikirjaa. Hän sai paikallisen kutsumanimen Yaal wiil le, joka tarkoittaa ”Hiusten herraa”. Kaija Pispa työskenteli kulttuurin parissa, kokosi senegalilaisten sananlaskuja ja toimi lukiolaisten lukusalien kehittäjänä.
Mukana olivat myös perheen tyttäret Karoliina ja Ruusa, nyt 35- ja 26-vuotiaat. Afrikan-vuosilla on heidän elämässään varsin konkreettiset seuraukset: Karoliinan aviomies on senegalilainen, Ruusan zimbabwelainen. Molemmat pariskunnat asuvat Suomessa, ja Karoliinan kolmella pojalla on jokaisella sekä eurooppalainen että afrikkalainen nimi.
Lähetystyön kauaskantoiset seuraukset ovat naurattaneet erityisesti Jaakon äitiä Kirstiä, joka miehensä Sepon kanssa lähti lähetystyöntekijöiksi Namibiaan 1950-luvulla. Jaakko oli tuolloin alle vuoden ikäinen.
Lähetystyöntekijöinä isä ja poika olivat Jaakko Löytyn mukaan kuin yö ja päivä.
– Samaa meissä on sosiaalisuus ja nauravaisuus, joka tuli esiin paikallisten kanssa, mutta isä oli pedantti pappisseminaarin opettaja, kun taas minä leväperäinen, rönsyilevä taiteilija.
Isältään Jaakko Löytty kertoo oppineensa kunnioittamaan työtä, liiankin kanssa.
– En ole varmaan ainoa tämän sukupolven kasvatti Suomessa, joka on saanut sen esimerkin, että elämä eletään työtä varten. Mutta niin tehokas ei tarvitsisi olla, joskus pitää ottaa kevyemmin, olla vähän kieli poskessa.
”Jumala vaatii oikeudenmukaisuutta!”
Vanhemmiltaan Löytty on oppinut myös sen, että Jumala vaatii luoduiltaan oikeudenmukaisuutta. Opetusta vahvistivat kokemukset 1950- ja 60-lukujen vaihteen Namibiassa, missä mustat eivät saaneet istua puistonpenkeillä, matkustaa junassa tai kyläillä valkoihoisten luona.
Jaakko Löytty kertoo tajunneensa jo pikkupoikana, miten hirvittävän väärin se oli. Tajuamisesta on seurannut lukemattomia lauluja, joissa huudetaan oikeutta niin sorretuille Afrikassa kuin syrjäytyneille Suomessa.
Eräs Löytyn uraa seurannut kertoo, että kukaan muu ei ole opettanut hänelle yhtä paljon maailmanlaajaa sisaruutta ja veljeyttä: ”Hän on tuonut kirkonmäellä ammutut perheet pieneen siistiin olohuoneeseeni ja pakottanut minut näkemään, mitä maailmassa tapahtuu. Lapseni ovat nukahtaneet kuunnellen, kun isä ja äiti laulavat Martin Luther Kingin laulua ja Toisen päivän iltaa.”
Körttipuheessa on lupa hiillostaa vain itseään
Afrikassa vietetyt vuodet ovat osasyy siihenkin, että Jaakko Löytystä on tullut körtti: aktiiviherännäinen ja Herättäjä-Yhdistyksen työntekijä. Löytyn vanhemmat eivät ole körttejä, mutta Namibiassa kuullun ndongankielisen veisuun klangi sai paljon myöhemmin Siionin virret kuulostamaan tutuilta ja läheisiltä.
Veisuu on Löytylle uskontunnustusta ja uskon tunnustelua. Hänelle tultiin jo nuorena sanomaan, että hänen omissa lauluissaan on paljon samaa kuin Siionin virsissä. Siionin virsien lisävihkossa onkin nyt viisitoista Löytyn säveltämää virttä.
Löytyn mielestä on puhuttelevaa, että körttiseuroissa riittää usein pelkkä veisuu. Joskus joku innostuu puhumaan, mutta puhuessaan hiillostaa vain itseään, ei muita. Se on Löytyn mielestä tärkeää, tunnon päältä puhumista.
– Tuntuu tyhmältä sanoa, että seuroissa on vapaus, mutta niissä on!
Jaakko Löytyn mielestä kirkon kohtalonkysymys on se, antaako se ihmisten olla ja tulla sellaisina kuin he ovat.
– Siinä herännäisyydellä on kirkolle annettavaa.
Teologia on kansalaistaitoa
Siionin virsiä ollaan uudistamassa, ja Löytyllä on projektissa keskeinen rooli. Hän työskentelee uusia tekstejä laativien runoilijoiden kanssa, laatii niitä itsekin, ja esittelee tekstiehdotukset uudistustoimikunnan tekstijaostolle. Työ on haastavaa, koska virsien uudistaminen herättää körteissä vahvoja intohimoja.
– Joku ei siedä uusia sanoituksia ollenkaan, joku taas ylistää. Uudistajien joukolta vaaditaan mieletöntä taitoa ja viisautta, ettemme riko liikettä. Mutta on tärkeää näyttää, että körtit ovat uudistusmielisiä ja pystyvät arvioimaan kriittisesti myös omia lähes pyhinä pitämiään asioita, Löytty pohtii.
Hänen mukaansa Siionin virsien tekstien halutaan vastaavan sitä teologista ja hengellistä sisältöä, joka on todellisuutta seuroissa. Se saattaa tarkoittaa pietistisen linjan vähenemistä ja mystiikan lisäämistä teksteihin.
Jaakko Löytty ei ole opiskellut teologiaa, mutta pitää sitä suorastaan kansalaistaitona. Kun hänen pappina Nokialla työskentelevä tyttärensä Karoliina pyrki teologiseen tiedekuntaan, isäkin luki pääsykoekirjat silkasta kiinnostuksesta. Teologiaan perehtyminen on saanut Löytyn ajattelemaan muun muassa Israelin tilannetta.
– Minulla riittää ymmärrystä israelilaisten tarpeelle pysyä hengissä, jopa muurien rakentamiselle. Oikeudenmukaisuudentuntoni herää, kun ajattelen, että kaikki ympärillä olevat kansat haluavat Israelin häviävän Välimereen. Olen Israelin ystävä, joskaan en samalla tavalla kuin samanniminen järjestö.
Lättymestari
Ylöjärven mökkityömaalla päivä on jo pitkällä, ja Löytty on luvannut hakea työmiehille pitsaa. Keskeneräinen talo tuoksuu uudelta puulta, suurista ikkunoista näkee vanhat, pitkinä kasvavat metsän puut.
Jaakko Löytty on onnellisimmillaan täällä, rakenteilla olevalla mökillä, kun he Kaijan kanssa kahdestaan naputtelevat polttopuita, juovat kahvia portailla ja haaveilevat tulevaisuudesta: siitä, miten he sisustavat, ja millaista on, kun lapsenlapset tulevat yökylään. Pojat haluavat pelata jalkapalloa, ja Jaakko-pappa löntystää heidän perässään. Taitavampi hän on lättyjen paistamisessa.
Eräs erityisen onnellinen hetki on jäänyt elävänä Jaakko Löytyn mieleen. Keväisenä iltana he alkoivat Kaijan kanssa kuunnella tuulen huminaa ja totesivat, että se osui eri lailla eri puihin. Männyt soivat lähempänä ja koivut kauempana, ja Kaija alkoi johtaa tuulten huminaa kuin sinfoniaa.
– Mutta eivät ne alistuneet. Tuulet jatkoivat soimista omalla tavallaan. Me nauroimme ja ihmettelimme.
Juttu on julkaistu Kotimaa-lehdessä 4.7.2013. Kuva: Marjaana Malkamäki.
KUKA
• Jaakko Löytty, 60, muusikko, Herättäjä-Yhdistyksen aluesihteeri, kirkolliskokousedustaja
• Asuinpaikka: Ylöjärvi
• Perhe: Vaimo Kaija Pispa, kaksi tytärtä ja kolme tyttärenpoikaa
• Tuotanto: Lähes 30 omaa levyä, lisäksi mukana useilla yhteislevyillä. Tehnyt satoja lauluja.
• Harrastukset: Luonnon katseleminen ja kuunteleminen, lukeminen
• Mikä Siionin virsi olisit: Numero 98 ”Pitääkö olla ruuatta nälkäisen vaeltajan”. Siinä on komea nuotti ja kohtikäyvät sanat.
• Motto: Yöksi kotiin