Oppi määrittää uskovan

Vanhoissa raamattuaiheisissa Hollywood-spektaakkeleissa kuvataan joskus ensimmäisten kristittyjen yhteisöjen kokouksia. Niissä totiset miehet ja kauniit, siveät naiset kuuntelevat hartaina pyhää sanaa suljettujen ovien takana. Soihtujen valossa apostoli tai muu opettaja julistaa sormi pystyssä, miten Herra ilmestyi hänelle. Uutta oppia kuuntelevat käännynnäiset imevät opettajiltaan kaiken, mitä Herrastaan kuulevat. Uutta testamenttia ei vielä ollut.

Todellisuudessa on hyvin vaikea tietää, minkälaisia ensimmäiset kristityt seurakunnat olivat. Ne olivat erilaisia eri puolilla Rooman valtakuntaa ja Lähi-Itää. Varhainen kristinusko ei oppijärjestelmänä ollut yhtenäinen.

Yksi on kuitenkin varmaa: antiikissa kristityt olivat vuosisatojen ajan pieni vähemmistöryhmä. Heidän uskonnolliset käsityksensä poikkesivat jyrkästi ympäröivän pakanamaailman opeista. Kristittyjen vainot Rooman imperiumin eri osissa vain vahvistivat sellaista kirkkokäsitystä, jossa Herran oikeita seuraajia on vähän ja uskonkysymykset koskevat ennen kaikkea ihmisen pelastusta. Todellinen, iankaikkinen elämä odottaa vasta tuonpuoleisessa.

Kirkkokäsitys on ratkaisevassa asemassa, kun kirkosta puhutaan teologiassa, kirkkopolitiikassa ja mediassa. Kun kirkon sanotaan olevan sellainen tai tällainen, tai kun kirkon pitäisi lausua mielipiteensä jostakin, kenestä silloin puhutaan ja kenen pitäisi esittää kirkon mielipide? Mikä on kirkon oppi ja missä menevät sen rajat? Mikä on uskovan ja hänen kirkkonsa suhde? Mitä kirkon pitäisi tehdä ja mikä on toiminnan päämäärä?

Vuosituhantinen yhtenäisyys

Kristittyjen vainot antiikin Roomassa päättyivät 300-luvulla. Pian suuret ihmisjoukot alkoivat kääntyä kristityiksi. Kirkko siirtyi pian yli tuhannen vuoden ajaksi osaksi enemmistökulttuuria. Kristityt muodostivat kristikunnan, jonka ympärillä oli muslimien ja pakanoiden maailma.

Keskiajan katolinen kirkkokäsitys oli osa hierarkkisesti järjestäytynyttä, muuttumatonta maailmaa. Rooman paavi, Pyhä isä, oli ylin kirkon maanpäällinen pää. Hänen lisäkseen kristittyjä kaitsivat kardinaalien ja piispojen joukot. He olivat hengellisiä ja usein myös poliittisia vaikuttajia, joiden alaisina taas työskenteli papisto. Se hoiti kristitylle välttämättömiä sakramentteja.

Kristillisyys yhtä kuin ihmisyys

Keskiajan länsieurooppalainen ihminen ei voinut elää olematta osa kristillistä paikallista kulttuuria. Se oli yhteneväinen kansalaisuuden, miltei koko ihmisyyden kanssa. Katolinen kirkko hallitsi itsestään selvästi elämän monia alueita. Jos keskiajan ihminen haastoi kirkkonsa, seurauksena saattoi olla sulkeminen kirkollisesta yhteydestä eli pannaan julistaminen. Panna saattoi koskea kokonaisia alueita. Tällainen kohtalo oli yksilölle tai kaupungille kauhea.

Katolisen kirkon hengellistä yksinvaltaa eivät edes teoriassa uhanneet kuin pienet juutalaiset vähemmistöt ja kristikunnan rajoilla ajoittain hyökkäilevät islamilaiset armeijat.

Oma lukunsa on ollut ortodoksinen itäinen kristillisyys, joka yhtäältä kehittyi vapaana Venäjällä, toisaalta riutui islamin vallan alla Balkanilla ja Lähi-idässä. Sen ikivanhassa kirkkokäsityksessä korostetaan sakramentaalista liittymistä alkuperäisenä pidettyyn, Raamatussa, kirkon traditiossa ja kirkkoisissä ilmenevään ortodoksiseen uskoon. Ortodoksinen kirkkokäsitys yhtenee läntisen katolisen kirkon kanssa.

Kirkkokäsityksen hajoaminen

Reformaatio ja Euroopan 1500- ja 1600-lukujen uskonsodat muuttivat sekä protestanttisten että katolisten kristittyjen kirkkokäsitystä. Kuva kristikunnan ykseydestä murtui.

Luterilainen kirkkokäsitys hakattiin kiveen kirkkokunnan tunnustuskirjoihin kuuluvien Augsburgin tunnustuksen ja sen Puolustuksen luvuissa VII ja VIII. Noissa opinkohdissa tähdennetään, että kirkon oikeaan ykseyteen riittää ”yksimielisyys evankeliumin opista”. Monessa muussa asiassa kirkossa voi olla sisäistä erilaisuutta. Vaikka kirkko todellisuudessa on ”pyhien ja tosiuskovien yhteisö”, tässä elämässä joukkoon on sekaantunut myös ”teeskentelijöitä ja jumalattomia”. Erottelua ei kukaan ihminen pysty tekemään, eikä sellaiseen pidä pyrkiäkään.

Myös katolinen kirkko kävi läpi oman reformaationsa. Trenton konsiilin (1545–1563) jälkeen se määritteli itsensä uudella tavalla. Kirkon oppi sidottiin entistä selvemmin muuttumattomaan dogmaan.

Katolisuus säilytti hierarkisuuden

Katolinen kirkko on säilynyt nykypäivään saakka hierarkkisena ja keskusjohtoisena. Sen jäsenyys on ennen kaikkea sakramentaalista ja näkyvää yhteyttä kirkkoon, minkä ykseyden symboli on Rooman paavi.

Myös katolisen kirkon sisällä on erilaisia kirkko-opillisia virtauksia, mutta kirkon katekismus määrittelee virallisesti: ”Tämä on se ainoa Kristuksen kirkko, jonka me uskontunnustuksessa tunnustamme yhdeksi, pyhäksi, katoliseksi ja apostoliseksi. Nämä neljä toisistaan erottamatonta ominaisuutta ilmaisevat kirkon ja sen tehtävän luonteenomaiset piirteet.”

Katolinen kirkko ei pidä protestanttisia kirkkoja sanan varsinaisessa merkityksessä kirkkoina, mutta katolinen katekismus tunnustaa Pyhän Hengen työn myös kirkon ulkopuolella: ”Vanhurskautettuna uskon kautta, jonka he ovat saaneet kasteessa heidät on liitetty Kristuksen ruumiiseen ja heillä on täysi oikeus kantaa kristityn kunnianimeä, ja syystä katolisen kirkon lapset tunnustavat heidät veljiksi Herrassa…”

Uskovien seurakunta

Monissa protestanttisissa kirkoissa eri puolilla maailmaa elää uskovien seurakunnan kirkkokäsitys. Erityisesti luterilaisessa kirkossa on puhuttu myös pietistisestä kirkkokäsityksestä. Oikea seurakunta ovat ennen kaikkea ne ihmiset, jotka osallistuvat aktiivisesti seurakuntaelämään ja ovat kenties tehneet hyvin tietoisen uskonratkaisun.

Suomalaisessa luterilaisuudessa pietistinen kirkkokäsitys on saanut nostetta monien herätysliikkeiden vaikutuksesta. Herätysliikkeemme ovat historiassaan korostaneet henkilökohtaista kääntymystä ja uskonelämää. Niistä on tehty todellisen kristillisyyden tuntomerkkejä. Eri herätysliikkeiden välillä on eroja siinä, miten tärkeitä henkilökohtainen uskonratkaisu ja -vakaumus ovat seurakunnassa.

Kirkko hallinnollisena kuorena

Suhde kirkkolaitokseen voi pietistisen kirkkokäsityksen hapattamassa ajattelussa vaihdella. Joillekin todellinen pelastuva seurakunta koostuu vain omaan aktiiviseen joukkoon kuuluvista uskonveljistä ja -sisarista. Tällöin kirkko instituutiona on vain jonkinlainen hallinnollinen kuori, mutta ei varsinainen uskonyhteisö. Sitä voidaan pitää jopa rappeutuneena. Puhtaimmillaan tämä käsitys on esiintynyt erilaisissa minikirkkokunnissa tai lahkoissa. Suomalaisten luterilaisten herätysliikkeiden joukossa sitä edustavat eniten vanhoillislestadiolaiset.

Joskus voidaan ajatella myös niin, että vaikka oma aktiivinen tai kääntymyksen tehnyt joukko olisikin ihanneseurakunta, oikeita Jumalan lapsia on myös kirkon passiivisten, suurten massojen joukossa. Kirkko on tässä katsannossa mitä tarpeellisin instituutio. Tällöin uskovien seurakuntaa painottava kirkkokäsitys voi lähestyä näkemystä kansankirkosta.

Valtionkirkosta kansankirkoksi

”Kansankirkollinen” voi tarkoittaa monia asioita. Termi on sekä kirkkopoliittinen, ideologinen että teologinen. Kirkkokäsityksenä kansankirkollinen viittaa Suomessa nykyisin siihen, että Suomen evankelis- luterilainen kirkko haluaa erotuksetta pitää kaikkia kastettuja seurakuntien jäseniä oikeina jäseninään. Kirkko ei kysy heidän uskonnollista aktiivisuuttaan ja kirkkoon sitoutumistaan.

Kansankirkko haluaa sulkea piiriinsä mahdollisimman suuren osan kansaa, eikä kristityn rimaa pidetä hengellisesti korkealla. Kaste ja jäsenyys seurakunnassa riittävät.

Suomessa kansankirkko-ajattelu syntyi jo 1800-luvun lopussa, kun vanha valtiokirkollisuus päättyi vuoden 1869 kirkkolakiin. Tällöin maallinen ja hengellinen valta erkanivat toisistaan lopullisesti. Esimerkiksi kunnat ja seurakunnat erotettiin. Täysi kansalaisuus ei ollut enää sidottu luterilaisen kirkon jäsenyyteen, vaikka käytännössä valtiokirkollisuuden vaikutus tuntui esimerkiksi lainsäädännössä vuoteen 1923 saakka, jolloin säädettiin laki uskonnonvapaudesta.

Kirkko oli näiden muutosten jälkeen pitkään teologisesti epätietoinen siitä, missä määrin sen pitäisi vaatia jäseniltään näkyvää sitoutumista kirkon oppeihin ja tunnusmerkkeihin. Herätysliikkeiden vahvan vaikutuksen vuoksi ajatus tosiuskovien kirkosta eli yleisenä ja vahvana.

Kansakirkko-käsite selkiytyy

Koska uskonnonvapauslain säätäminen ei aiheuttanut mitään ulosmarssia kirkosta, sakasteissa huokaistiin helpotuksesta. Kansalaiset tahtoivat pysyä kirkon jäseninä.

Vasta toisen maailmansodan jälkeisinä muutoksen vuosikymmeninä alkoi lopullisesti muodostua se kansankirkkoideologia, jota nykyisin voidaan pitää suomalaisen kirkollisen itseymmärryksen valtavirtana ja kirkon puolivirallisena omakuvana.

Piispa Seppo Häkkisen väitöskirjassa luonnehditaan ”avarakirkollista” kansankirkollisuutta seuraavasti: ”Siinä on keskeisintä uskon soveltaminen niin lähelle ihmisen elämää, että hän voi toteuttaa sitä käytännön toimissaan. Kun painotus on arkielämään liittyvässä ja yhteiskunnallisessa uskon toteutumisessa, silloin ei korosteta hengellistä erityislaatua tai toimintaa seurakunnan sisällä sen eri piireissä. Seurakunta ei luo omaa todellisuutta, vaan palvelee maailmaa ja siinä vallitsevaa todellisuutta.”

Kansankirkollisessa kirkkokäsityksessä kiinnitetään paljon huomiota julistuksen ja opetuksen ohella myös diakoniaan ja yhteiskunnalliseen työhön.

Liturginen kirkkokäsitys

Kirkko-oppia voi leimata niin sanottu liturginen kirkkokäsitys. ”Se jokin” kirkossa on jumalanpalvelukseen kokoontuvassa seurakunnassa. Kirkollinen virka, sakramenttien hoitaminen ja jumalanpalveluselämä ovat keskeisiä asioita.

Liturginen kirkkokäsitys on jollakin tavalla tunnusomaista ortodoksiselle ja katoliselle kirkolle, mutta se näkyy selvästi myös anglikaanisessa kirkkoyhteisössä, erityisesti sen korkeakirkollisessa eli anglo-katolisessa siivessä. Jos anglikaani määrittelee kirkkonsa, hän ei ryhdy viittaamaan Raamattuun tai kirkkonsa olemusta ja oppia määritteleviin 39 artiklaan, vaan esittää kutsun: ”Tule ja osallistu jumalanpalvelukseen kanssamme!”

Anglikaaneille seurakunta on ennen kaikkea jumalanpalvelukseen kokoontuva yhteisö. Suomen anglikaanisessa kirkossa tämä näkyy siten, että se pitää oikeina jäseninään jokaista messuissa aktiivisesti käyvää vaikka heidän joukossaan on myös toisten kirkkojen jäseniä. Mistään käännyttämisestä tässä kirkkokäsityksessä ei kuitenkaan ole kyse.

Suomalaisessa luterilaisuudessa liturginen kirkkokäsitys on Seppo Häkkisen tutkimuksen mukaan ”seurakuntatyön toimintalinja tai -tapa”. Jumalanpalvelus, sakramentit ja kirkolliset toimitukset määrittelevät kristinuskon toteutumista maan päällä.

Yhtä totuutta ei ole

Kirkko voidaan siis määritellä eri tavoin. Tässä käsitellyt pietistinen, kansankirkollinen ja liturginen kirkkokäsitys vievät teologisesti varsin erilaisiin tuloksiin. Toisaalta jos moninaisuus myönnetään ja halua yhteisymmärrykseen on, ne ovat ainoastaan erilaisia näkökulmia.

Maailmassa on myös muita kirkkokäsityksiä. Kristinusko kasvaa koko ajan monissa länsimaisen kulttuurin ulkopuolisissa maissa. Kirkko joutuu enemmän tai vähemmän mukautumaan poliittisiin ja kulttuurisiin järjestelmiin, joissa se elää. Tästä hyvä esimerkki on Kiina, jossa on virallinen protestanttinen kirkko ja puoliksi maanalainen kotikirkkoliike.

Oma lukunsa ovat kirkot, jotka elävät kovan poliittisen tai muun uskonnon luoman paineen alla. Esimerkiksi Pohjois-Koreassa kirkkoa voi uhata diktatuurin osaksi muuttuminen, Afganistanissa tai Saudi-Arabiassa paikalliset kristityt kokoontuvat näkymättömästi. Jälkimmäistä kirkkokäsitystä voisi luonnehtia ”kryptokristilliseksi”. Molemmissa tapauksissa kirkkokäsitys on rakentunut poikkeusoloissa.

Joskus kirkon jäsenyys voi käytännössä olla tiukasti sidoksissa etniseen taustaan. Esimerkiksi Armenian apostolisen kirkon jäseneksi, syyrialaisortodoksiksi tai Egyptin koptiksi synnytään. Tällaista voi pitää myös yhtenä äärimmilleen vietynä ja erikoisena kansankirkon versiona, vaikka kansallisuus voi avoimesti tai peitetysti värittää myös Venäjän ortodoksisen kirkon, Suomen luterilaisen kirkon tai Englannin kirkon jäsenkäsitystä.

Kirjallisuutta:

Suomen evankelisluterilaisen kirkon tunnustuskirjat.Sley-kirjat, 1990.

Katolisen kirkon katekismus. Katolinen tiedotuskeskus, 2005.

Seppo Häkkinen:
Ihanne ja todellisuus. Jäsenyyteen sitoutuminen Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa 1960- luvulta 2000-luvulle. Kirkon tutkimuskeskus, 2010.

Edellinen artikkeliPuoluejohtajat Radio Dein vaalitenttiin
Seuraava artikkeliPaastoretriitit jo muoti-ilmiö