Kauppias parka. Lähiseudun naiset sopivat Facebook-ryhmässä tekevänsä iskun markettiin. Paikalle tulee satoja naisia samanaikaisesti ja kaikki poistuvat kassit täynnä ruokaa, mutta maksamatta sentin hyrrää.
Tempaus on protesti kallistuvia hintoja kohtaa. Toki paikalle tulee tuota pikaa myös poliisi.
Tästä anarkistisesta ja riemukkaasta tilanteesta lähtee liikkeelle Helsingin Kaupunginteatterissa Dario Fon klassikkonäytelmä Ei makseta, ei makseta. Tosin näytelmää kirjoitettaessa 1970-luvulla ei ollut tietokaan Facebook-ryhmistä, joten tekstiä on päivitetty isolla kädellä. Suomennoksen ja sovituksen on tehnyt Pentti Järvinen.
Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1997 saanut Dario Fo on terävä tekstintekijä ja teatterimies. Hän yhdisti vauhdikasta commedia dell’arte -farssiperinnettä ja poliittista teatteria. Ei makseta, ei makseta on tästä oiva esimerkki. Näytelmää on nähty Suomessa useasti. Viime vuosina sitä on esitetty ainakin Lahdessa ja Tampereella myös nimellä Näillä palkoilla ei makseta.
Helsingin Kaupunginteatterin esityksen on ohjannut Pentti Kotkaniemi. Näyttämöllä on aineksia anarkistiseen ilotteluun, mutta jotain jää uupumaan. Onko niin, että vauhtifarssi ei sittenkään ole suomalainen laji? Toisaalta oli ilo katsoa, kuinka Eija Vilpas lähihoitaja Helena Holopaisena pääsi samaan hulvattomuuteen kuin hänen esittämänsä Pirre tv-viihteen klassikossa Fakta homma.
Esityksen hauskimmat roolit teki Ville Tiihonen. Varsinkin hänen kalmantuoksuinen hauturinsa ja stadilaisen rento rokkariappiukkonsa olivat naurun arvoisia.
Pisteet menevät myös äijäkololle eli kaapille, jossa oli SDP:n alttari asianmukaisine Paavo Lipponen -kuvineen.
Dario Fo kirjoitti tekstin katolisessa Italiassa sen hetkisessä poliittisessa tilanteessa. Kuinka teksti kääntyy luterilaiseen Suomeen ja tämän hetkiseen poliittiseen tilanteeseen?
Poliittisesti tekstin päivittäminen ja lokalisointi ovat vielä helppo homma, esimerkiksi laittamalla näytelmän miehet postiin töihin. Siinä riittää yt-neuvotteluja ja rakennemuutosta kerrakseen. Mutta syvempi kulttuurinen kerros, johon uskonto kuuluu, on vaikeampi päivittää, sillä se märittelee henkilöhahmoja enemmän.
Esimerkkinä kohtaus, jossa Helenalla ja tämän naapurilla, pätkätyöläisellä Pialla (ensi-illassa Kaisa Leppänen) on vatsan alle kätkettynä varastettua ruokaa. He väittävät olevansa raskaina, mutta poliisi epäilee. Helena kertoo perikatolisen legendan Pyhästä Sylvistä – odottavan äidin vatsasta tulee ruusuja.
Pyhän Sylvin legenda ei takuuvarmasti synny kenenkään suomalaisen nettiajan perheenäidin tarinavarastosta.
Osa juonesta perustuu myös avioliiton sakramenttiluonteeseen ja katoliseen siveyskäsitykseen, jonka mukaan lähempi kanssakäyminen sukupuolten välillä tapahtuu vasta avioliitossa.
Ei makseta, ei makseta Helsingin Kaupunginteatterin Pasila-näyttämöllä.
Kuva: Tapio Vanhatalo
Lue myös: