Onko kirkko vain erilaisten tulkintojen kattojärjestö? Näin kysyy piispa emeritus Eero Huovinen
Kanava-lehden (2/2015) kirjoituksessaan kirkollisen ekumenian linjasta. Hän on lukenut huolella piispojen 2014 julkaistuja
Kutsu yhteyteen
-teesejä.
Huovisen ulostulo on kiinnostava, sillä tuskin kertaakaan eläkkeelle siirtymisensä jälkeen hän on ottanut näin voimakkaasti kantaa kirkon piispojen edesottamuksiin. Kyse on hänen omimmasta alueestaan, ekumeniasta, sen vedenjakajista ja isoista linjoista. Emerituspiispa piirtää kuvaa kirkosta, tosin ei yksioikoisesti ja toinen toistaan poissulkien, joka on joko erilaisista näkemyksistä koostuva mielipideyhteisö tai Jumalan antamalle tehtävälle uskollinen totuusyhteisö.
Emerituspiispa toteaa Kanavassa, että ekumenian kulta-aikaa oli 1900-luvun jälkipuolisko. Nyt eletään takatalvea eikä aina ei ole helppo muistaa, miten paljon viimeisen 50 vuoden aikana on saavutettu. Huovinen kirjoittaa, että nurkkakuntaisuus nostaa päätään, omaa profiilia korostetaan, individualismi valtaa alaa.
Suurin kivi kengässä on puuttuva ehtoollisyhteys katolisen kirkon ja muiden kirkkojen välillä.
Kolme tapaa hitauteen reagoinnissa
Huovinen listaa, miten hitaasti etenevän ekumenian ongelmiin on reagoitu eri tavoin. Yksi tapa on ollut alhaalta nouseva suoran toiminnan malli. Siinä ei jakseta odottaa kitkaisesti etenevien dialogien tuloksia eikä aroiksi tulkittujen piispojen epäröintiä.
Huovisen mukaan suomalainen muunnelma tästä on Tulkaa kaikki -liike, joka on ”kauniista nimestään huolimatta” myös lisännyt jännitteitä.
”Sekä yhteiskunnallisten että kirkossa toimivien kansalaisliikkeiden haaste on, miten ne kykenevät kantamaan kokonaisvastuuta niistä instituutioista, joiden muuttamiseen ne pyrkivät. Vallanpitäjien haaste taas on, miten he osaavat kuunnella ruohonjuuritasolta nousevia ääniä”, piispa jatkaa.
Toinen tapa reagoida on etsiä yhteyttä korostamalla uskonnollisuuden elämyksellisiä piirteitä. Ylikorostuneen oikeaoppisuuden vastapainona tällaisilla liikkeillä on suuri merkitys.
Suomessa esimerkiksi Tuomas-messut tavoittavat monia, jotka eivät ole löytäneet paikkaansa seurakuntaelämässä. Messuja toteutetaan omaksumalla liturgisia tapoja eri kirkkojen perinteistä. Myös hiljaisuuden retriitit kokoavat ihmisiä monista kirkoista.
”Laulut, runot, juhlat, tanssit ja performanssit innostavat. Vaikka ei oltaisi eikä haluttaisikaan olla yksimielisiä, läheisyyden kokemuksen uskotaan auttavan eteenpäin. Kun aiemmin päämääränä oli kuorolaulu, jossa eri äänet etsivät yhteistä sointia ja melodiaa, niin nyt kaikilla tulee olla oikeus laulaa omaa säveltään. Dissonanssia pidetään kauniina.”
Kolmanneksi Huovinen toteaa, että kärsimättömyys ekumenian hitaaseen etenemiseen on voinut johtaa myös siihen, että ratkaisuja on ryhdytty tekemään enemmistön äänin. ”Demokratiaa arvostavissa instituutioissa enemmistöratkaisut ovat saattaneet johtaa myös vähemmistöjen sivuuttamiseen.”
”Suvaitsevaksi itsensä tulkitseva johtajuus voi piilevästi olla hyvinkin määräilevää ja ylemmyydentuntoista. Korulauseissa korostetaan avoimuutta, mutta verhon takana käytetään vahvaa valtaa.”
Myös voittajien asenteet kovenivat
Puoli vuosisataa sitten luterilainen kirkko oli varsin yhtenäinen. Kirkkokriittiset herätysliikkeet pysyivät ja vaikuttivat kirkon sisällä. Eero Huovisen mukaan vasta kirkon päätös hyväksyä naiset papeiksi alkoi jakaa kirkon jäseniä.
Päätöstä tehtäessä uskottiin vielä sovintoon eri tavalla ajattelevien kanssa. Myös niillä, jotka eivät hyväksyneet naispappeutta, tulisi olla tilaa kirkossa.
”Pian tuuli kuitenkin kääntyi. Osa naispappeuden torjujista omaksui jyrkän käytännön, jonka mukaan edes samaan kirkkotilaan ei suostuttu tulemaan, jos naiset palvelivat pappeina. Politiikka oli jopa tiukempi kuin ortodoksien ja katolisten. Tapa koettiin loukkaavana ja se kyseenalaisti yhteistyön samassa työyhteisössä.”
Huovisen mukaan myös voittaneella puolella asenteet kovenivat. ”Syrjinnän käsite viljeltiin putipuhtaaksi. Kävi niin onnettomasti, että ensin kirkon virallisesta linjasta poikkeavasti ajattelevat ajoivat itsensä nurkkaan ja sitten myös kirkon johto edisti heidän eristäytymistään.”
Huovinen kaipaa teeseihin syvyyttä
Huovisen teksti käy hyvin mielenkiintoiseksi, kun hän alkaa tarkastella piispojen kirkollista yhteyttä etsiviä vuoden 2014 Kutsu yhteyteen -teesejä.
Päähuomiokseen hän sanoo sen, että teesit pyrkivät ilmapiirin parantamiseen ja hyväntahtoisuuden lisäämiseen. Hän siteeraa, miten tarvitaan kunnioittavaa ja ystävällistä asennetta toisia kohtaan. Kaivataan turvallista tilaa erilaisuuden kohtaamiseen, kyselemisen henkeä, sen miettimistä, miten kohtelemme toisiamme. Teesit haluavat ohjata noudattamaan hyviä tapoja.
Teeseihin sisältyy Huovisen mukaan myös muutama kriittinen vihje siitä, miten yhteyttä ei pidä edistää. Yksi este on oikeassa olemisen asenteessa.
”Kun varoitukset oikeassa olemisesta ja Jumalan määrittelemisestä ovat kuitenkin lähes ainoita piispojen kannanottoja siihen, miten totuutta pitäisi etsiä ja teologiaa pitäisi harjoittaa, syntyy vaikutelma, ettei ykseyttä pidäkään hakea yksimielisyyteen pyrkimisen tietä. Riittää, että ollaan erimielisiä, kunhan ollaan ystävällisiä”, piispa tulkitsee.
Tämän jälkeen lisää, että ”kokonaan vailla teologista pohjaa piispojen teesit eivät toki ole”. Hän jatkaa, miten teesien selityksissä todetaan ”ytimekkäästi kristillisen uskon perusasioita”: Jumala on luonut meistä jokaisen, meidät on kasteessa liitetty Kristukseen, meitä yhdistää usko kolmiyhteiseen Jumalaan.
”Uskon aakkoset ovat siis läsnä, mutta niitä olisi voitu syventää.”
Erilaisuuden etiikka korvaa yhteisen uskonnäkemyksen tavoittelun
Huovisen mukaan ekumenian keskeinen tavoite etsiä yhteistä uskonkäsitystä näyttää piispojen teeseissä korvautuvan ”erilaisuuden etiikalla ja hyväntahtoisuuden asenteella”.
Erilaisuuden etiikka on ollut etenkin Huovisen seuraajan piispa Irja Askolan käyttämä ilmaisu. Tätä Huovinen ei kuitenkaan tekstissään mainitse.
Huovisen mukaan yhteisen uskonnäkemyksen tavoitteleminen jää piispojen teeseissä sivuun.
Huovinen toteaa kuitenkin, että on syytä arvostaa piispojen avausta. ”Poliittisissakin kiistoissa tarvitaan ensin suhdetoimintaa, jotta voitaisiin päästä puhumaan varsinaisista kiistan syistä. Tässä mielessä piispojen teesit voivat olla alku syvemmälle ekumeeniselle dialogille.”
Emerituspiispa toivoo, että teesit saisivat arvoisensa jatkon. ”Erimielisyyttä olisi helpompaa sietää, jos perusasioista voitaisiin olla yhtä mieltä. Suurimman yhteisen nimittäjän etsimisellä on oma arvonsa.”
Sooloilun sijaan tarvitaan nöyryyttä
Huovinen kysyy, onko kristillinen kirkko erilaisista näkemyksistä koostuva mielipideyhteisö vai onko se Jumalan antamalle tehtävälle uskollinen totuusyhteisö? Hänen mukaansa vaihtoehto on kärjistetty, mutta kuvaa nykytilannetta.
”Totuutta pidetään näkökulmakysymyksenä. Tässä ajattelutavassa on oikeutuksensa. Kenelläkään ei ole yksinvaltaa totuuteen. Jäljelle jää kuitenkin vaikea, mutta välttämätön kysymys: Onko kirkko vain erilaisten tulkintojen kattojärjestö?”
”Jos kirkko on vain tai ensi sijassa mielipideyhteisö, silloin yhteyden tavoittelusta tulee erilaisten näkemysten kartoitusta ja kohteliasta tasapainoilua. Tärkeämmäksi kuin yksimielisyys uskosta tulee tilan raivaaminen tulkintojen ja näkemysten moninaisuudelle. Totuudesta tulee uskonnollisten kokemusten kirjava tilkkutäkki.”
Huovisen mukaan totuuden tavoitteleminen ei saa tarkoittaa sitä, että ihmisten kysymykset sivuutettaisiin tai että keskustelun merkitystä väheksyttäisiin.
”Kristillisessä perinteessä kirkkoruumiin ykseys ei perustu siihen, että jäsenten mielipiteet summattaisiin yhteen, vaan siihen, että kaikki erilaiset jäsenet ovat yhteydessä ruumiin päähän eli Kristukseen. Tätä yhteyttä on totuusyhteisössä jatkuvasti vaalittava ja syvennettävä. Vain siten myös erilaisuus saa sille kuuluvan paikan.”
Eero Huovisen mukaan omat tulkinnat on suhteuttava siihen, mitä yhdessä voidaan sanoa.
”Sooloilun sijasta tarvitaan nöyrtymistä yhteiseen ajatteluun”, Huovinen kirjoittaa Kanavassa.
Kuva: Matti Karppinen